Kaikki kirjoittajan Mikko Kesä artikkelit

Palkkatuen vaikuttavuutta kehittämään

Palkkatuen vaikuttavuudesta on saatavilla tuoretta tutkimustietoa ja aihe esiintyy mm. TEM:n tuoreessa virkamiespuheenvuoroissakin. Hämmästyisin, ellei palkkatuesta jotain sanottaisi tulevassa hallitusohjelmassa.

Palkkatuen vaikuttavuus on kestoaihe, jonka perusteella tukia on pyritty suuntaamaan ja kysyntää lisäämään eri sektoreille. TE-hallinto tilastoi kolmannesvuosittain tukijaksojen vaikuttavuutta. Tilastot perustuvat rekisteriajoon ja niiden ulkopuolelle jäävät henkilöt, jotka häviävät eli eivät palaa TE-asiakkuuteen (esim. jätä työnhakuaan voimaan, jää työttömäksi tai siirry muihin työttömyysturvaperusteisiin palveluihin). Poistuminen asiakkuudesta onkin ydintavoite. Tiedollisesti tätä rekisterien ulkopuolelle jäävien kohtaloa paikataan yleisellä tasolla vuosittain julkaistulla TEM:n erillisanalyysillä.

Jatkojalostimme TE-hallinnon vaikuttavuustilastoja ja laadimme em. aineistoon pohjautuen oikaisukertoimet. Niiden ansiosta voimme arvioida  reaaliaikaisemmin ja tarkemmin palkkatuen vaikuttavuutta sekä yleisesti, sektoreittain että kunnittain. Noin 150 suurimmasta kunnasta saa luotettavia tilastoja myös kuntakohtaisesti työnantajasektoreittain. Kunnittaisen yleistilaston olemme julkaisseet nettiin: Tutustu palkkatuen vaikuttavuuteen 2018 omassa kunnassasi!

***

Tarkempi vertailu osoittaa, että yritystyöllistäminen on kiistatta vaikuttavampaa (avoimille 41%) kuin kuntien ja järjestöjen työllistäminen (14%). Yritysten paremmuuteen palkkatukityöllistäjänä päätyy myös valtioneuvoston kanslian tilaama tutkimus. Siinä todetaan, että yritysten tukijaksot nostavat työllistyneiden ansiotuloja, lisäävät kokonaistyökuukausia ja vähentävät työttömyysriskiä paremmin kuin muiden sektorien tukijaksot. TEM:n virkamiespuheenvuorokin linjaa, että työvoimapalveluiden resursseja kohdennetaan tehokkaampiin välineisiin, kuten yksityisen sektorin palkkatukeen.

Johtopäätökset eivät kuitenkaan saisi olla liian yksioikoisia. Kuntien vaikuttavuutta laskee lähes automaattisesti ikääntyneiden lakisääteinen työllistämisvelvoite, jossa pelin henki on mahdollistaa paluu ansiopäivärahalle. Mm. työllisyyden kuntatalousvaikutusten selvitysten mukaan, jopa 30-50% kaikista palkkatukisuhteista kunnilla on jo tällä hetkellä velvoja. Jos nämä eliminoidaan tarkastelusta, kuntatyöllistämisen vaikuttavuus kohoaisi 20%-yksikköön.

Kuntien ja järjestöjen heikomman vaikuttavuuden taustalla on myös erilainen kohderyhmävalinta ja peruste työllistää. Kunnat ja järjestöt työllistävät pääsiassa heikommassa asemassa olevia ja peruste on palvelullinen. Yrityksillä – kuten aina toistellaan – perusteena on aina työvoiman tarve, ei tuki sinänsä. Seula on tiukempi.

Olisikin parempi sivuuttaa tämän tyyppinen vertailu ja keskittyä kehittämään vaikuttavuutta työnantajasektoreittain erityispiirteet huomioiden. Eri sektoreille voisikin räätälöidä vielä nykyistä kohdennetummat palkkatukimekanismit, vaikuttavuustavoitteet sekä korvamerkitymmät resurssit.

***

Kunnat ovat palkkatukityönantajana suurin. Vuonna 2018 palkkatukijaksoja päättyi kuntatyönantajilla n. 11 000, seuraavaksi yrityksissä n. 9300 ja järjestöissä n. 5500. Määrät ovat oikaistuja. Niistä on eliminoitu jatkotukipäätökset, jotka kertautuvat erityisesti yritysten jaksoissa (jatkopäätöksiä kolmannes).

Kunnat voivat vaikuttaa palkkatuen kysyntään myös epäsuorasti tarjoamalla esimerkiksi palkkatuen kuntalisiä järjestöille ja yrityksille. Kuntien yrityspalvelut ja työllisyyspalveluiden työnetsintä ovat aktivaattoreina myös yhä useamman yrityksen palkkatukipäätöksen taustalla. Yksi suuri mahdollisuus piilee myös kuntien hankinnoissa, joissa kannattaisi nykyistä laajemmin ottaa käyttöön palveluntuottajan työllistämisvelvoitteet. Kuntien satsaukset palkkatukityöllistämiseen edellä kuvatulla laajuudella ovat vuositasolla ainakin 100-150 miljoonaa. Kunnat ansaitsisivat oman esim. ilmiöpohjaisen kansallisen ohjelmansa palkkasuhteisen työllisyyspalvelun kehittämiseen. Edellä kuvatun mukaisesti ohjelma heijastelisi hyötyjä myös järjestöihin ja yrityksiin sekä julkisiin hankintoihin.

***

Paljon voisi tehdä myös kunta- ja yksilötasolla. Isoissa kunnissa puhutaan miljoonien kokonaissatsauksista. Jos palkkatuella on vahva palveluperuste, on asiakkaaseen sijoitettava investointi huomattava. Tyta-vaikuttavuus vaihtelee suuresti (jopa 3500–14 000 €) riippuen mm. asiakasvalinnasta, työsuhteen kestosta ja siirtymisestä pysyvään työhön. Haastankin kaikki kunnat kehittämään vaikuttavuutta myös itse! Hyvä startti olisi selvittää itse omien asiakkaiden siirtymiä ja omaksua tiedolla johtaminen kehittämisen lähtökohdaksi. Olemme kehittäneet oman seurantapalvelun vaikuttavuuden todentamiseksi. Se noudattelee sekä yleisiä tietosuoja-asetuksia (GDPR) että kansainvälisiä mielipidetutkimuksen eettisiä periaatteitakin (ESOMAR). Tutustu siis mitä apua palkkatuen kehittämiseen saat meiltä.

Nyt tarvitaan luottamusta

Mielipidekirjoitus HS 16.2.2019:

Työttömyysturvaa on yksinkertaistettava, jotta lisätään kannustavuutta ottaa vastaan töitä. Itse väitän, että järjestelmä on jo melko yksinkertainen.

Yhtäältä keikkatyöntekijöiden toimeentuloa selvittäneen tutkimuksen ja toisaalta aktiivimallikyselyyn tulleiden lähes 3000 avopalautteen analysoinnin perusteella uskallan väittää, että yksi isoimmista epäkohdista on luottamuksessa: virkailija ei luota, että työtön tekee riittävästi työllistyäkseen, ja työtön ei luota saavansa apua todellisiin ongelmiinsa. Perustulon voi katsoa poistavan tämän epäluulon molemmilta osapuolilta.

Epäluottamus voi kuitenkin siirtyä ongelmineen toisaalle. Voimmeko luottaa julkisen talouden kestävyyteen, inhimilliseen perustoimeentuloon, eläkejärjeatelmään ja reiluihin työmarkkinoihin? Luodaanko näiden kautta vakaat olosuhteet työlle, vapaa-ajalle ja esimerkiksi perheen perustamiselle myös jatkossa?

Maailma on niin monimutkainen, että on epärehellistä esittää liian yksinkertaistettuja uusia ratkaisuja. Yhtä epärehellistä on esittää mammuttiuudistuksia, jotka lakaisevat muka kaikki ongelmat.

Kehitetään mieluummin olemassa olevaa järjestelmää, joka on systeemisesti juurtunut jo osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Työttömyysturvan puolella päästään erittäin pitkälle älykkäillä digitaalisilla ratkaisuilla ja helpommalla käytettävyydellä.

Panostetaan kannustaviin ja yksilölliset tarpeet huomioiviin työvoimapalveluihin ja poistetaan niistä turha byrokraattisuus.

Lisää resursseja palveluihin saisimme ilman lisärahaa: suomalaiset kunnat panostavat jo nyt lähes kaksinkertaisesti sen verran rahaa työllisyyteen kuin valtiolla on työvoimapalveluissa.

Verrattain helpoin uudistuksin saamme nämä kuntien voimavarat tehokkaammin käyttöön valtion työvoimapalveluiden rinnalle kannustamaan ja helpottamaan työttömien työnsaantia ja tukemaan uusien työpaikkojen syntymistä.

Tärkeintä on vaalia monenkeskistä luottamusta.

Työllisyys- ja kasvupalveluiden markkina-ajattelu kaipaisi päivityksen 2.0

Yksityisten palveluntuottajien hyödyntäminen julkisissa työvoima- ja yrityspalveluissa on tätä päivää. Kasvupalvelu-uudistus vie hyödyntämisen uudelle tasolle. Pidän kehitystä merkittävänä ja siksi tarkastelen sekä nyt että tulevissa uutiskirjeissäkin tätä asiaa eri näkökulmista. Matkaan siis.

Ensinnäkin, työnvälitys on mielestäni turhaa ja tästä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä aktiivisesti eroon. Väitettä voin toki loiventaa toteamalla, että se on usein aivan välttämätöntä – mutta siis edelleenkin turhaa. Työn ja tekijän parittaminen ilman välikäsiä maksutta tai mahdollisimman edullisesti, nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti on asia, johon kaiken tulisi tähdätä. Tämä pyrkimys kuvaa myös yleisellä tasolla kaikkien toimivien markkinoiden tavoitetilaa.

Työnvälityksen arvonmuodostus on verrattain vähäistä. Kyse on edelleen pitkälti vain myyntifunktiosta. Arvoa toki syntyy siitä, että tämä aktiivinen myynti tavoittaa ja saa kiinni työnantajien piilevät tarpeet ja luo näihin ratkaisuja uusien työpaikkojen muodossa. Myytävään hyödykkeeseen itseensä ei kuitenkaan juuri panosteta – sen arvo ei jalostu tuotantoprosessissa. On toki tärkeää tunnistaa ja sanoittaa osaamista esimerkiksi erilaisilla CV-kursseilla, mutta vielä harvoissa tapauksissa tämä on suoraan lisännyt varsinaista substanssiosaamista. Myytävä hyödyke (eli välitettävä ihminen) pyritään myös välittämään pikemminkin halvemmalla kuin kalliimmalla.

Edelliset ajatukset ovat kärjistettyjä. En halua vähätellä välitystyötä tai sen toimijoita. Haastamisen kärki osuukin yhteiskunnalliseen tulkintaan työnvälitysmarkkinoista ja niiden kehittämisestä. Olemme kehittämässä julkista työnvälitystä ostopalvelumarkkinoiksi veronmaksajien rahoilla. Siksi kyse on ensisijaisesti yhteiskunnan toimintalogiikasta, ei niinkään markkinoiden toimintalogiikasta.

Erään teorian mukaan markkina on aina epätäydellinen tai keinotekoinen, kun sitä tuetaan julkisin varoin. Palvelun ostaminen verovaroin on 100% markkinoiden tukemista. On virheellistä ajatella, että julkisin varoin ostamalla voitaisiin luoda markkinoita. Niitä voidaan korkeintaan ehkä vähän opettaa, ehkä vähän ohjata, ja ehkä vähän käynnistääkin.

Tällöin meillä kaikilla – ja myös markkinoilla – täytyisi olla kuitenkin selkeä näky siitä, mihin ollaan menossa. Miten esimerkiksi julkisten varojen käyttö asteittain vähenee ja poistuu markkinoiden astuessa esiin? Ja jos tehtävänä olisikin vain vähän opettaa, vähän ohjata tai vähän käynnistää jotakin, on myös tunnustettava realiteetit: Nyt kaikki tämä lepää hankintalain ja yksittäisten hankintaprosessien onnistumisessa.

Hankintojen tulos- ja vaikutusperusteisuuden mittakaava tulisi määrittää ensisijaisesti yhteiskunnallisiksi: Olemmeko luomassa markkinoita, jotka pääsevät itse määrittelemään maksajan tarpeet (vrt. esim HE62/2018 asiakkaan palvelutarvearvioinnin siirtämisestä yksityisille työnvälittäjille)? Johtaako kehitys siihen, että jo tällä hetkellä markkinaehtoisesti toimiva työnvälitys (siis, kun yritys maksaa palvelusta) ei käykään kovalla rahalla kaupaksi, vaan kaikkeen välitykseen täytyykin jatkossa käyttää veroeuroja? Miten viranomainen, kilpailuttaessaan hankintoja tai pisteyttäessään erilaisia tarjouksia, voi olla kaiken näkijä siitä, mitä markkinoiden avulla ylipäätään voidaan saavuttaa?

Huolenaiheita piisaa. Toki on niinkin, että jälkikäteen suuri osa niistä ehkä osoittautuu aiheettomiksi. Siksi on lähtökohtaisesti hyvä olla vastustamatta kehitystä. Haastaa silti pitää ja edellyttää myös kunnianhimon nostamista aivan uudelle tasolle.

Esitän ratkaisuksi työnvälityksen markkinoiden ja ajattelun todellista ”häirintää” ainakin kolmella tavalla:

  • Teknologinen disruptio: On nähtävä nykyistä paljon isommin tietoon ja tekoälyyn liittyvät mahdollisuudet, jotka asteittain voisivat poistaa nykymuotoisen työnvälityksen tarpeet. Online/On-Demand -työmarkkinat toimivat jo osin tällä tavoin. Sysäys olisi ehkä tultava alan ulkopuolelta – nykyiset toimijat tuskin sahaavan omaa oksaansa. Itse etsisin ratkaisijoita teknologisen alustatalouden pohjalta, yrityksistä, jotka käytännössä ”omistavat jo kaiken meistä”. Yksi kiinnostava sektori voisi olla myös pankit: nehän ovat jo tällä hetkellä kaikkein luotetuimpia datan ylläpitäjiä ja varastoijia. Mätsäys itsessäänhän laajan, laadukkaan ja luotettavan tiedon pohjalta on sittenkin ”vain” koodia ja algoritmejä.
  • Osaamisdisruptio: Jotta työ ja tekijä kohtaavat paremmin – ja pohjustamaan edellä kuvattua teknologistakin läpimurtoa – olisi osaamisen kehittäminen asetettava työllistymisen ja työnvälityksen keskiöön. Nykyisin työn haun osaamisen kehittäminen on kasvanut räjähdysmäisesti. Tämä osaaminen on pääosin tarpeetonta ja kehityksen suunta sitä myöten väärä: Kovinkaan moni työnantaja tuskin hyötyy siitä, että hän saa palvelukseensa työntekijän, joka osaa hakea töitä. Toisaalta, jos kahdelle työnhakijalle ostetaan CV-kurssi ja he kilpailevat samasta työpaikasta, mikä muuttuu? Työssä vaadittava ja ensisijaisesti työnantajia hyödyttävä osaaminen onkin kaiken a ja o. Termin työnvälitys voisi vaihtaa osaamisen välitykseksi. Jos osaamista ei ole riittävästi, sitä lisätään. Kaikki työttömän ”työ”aika olisi syytä käyttää osaamisen kehittämiseen sellaisessa systeemissä, joka myös välittää tätä kehittyvää osaamista mahdollisimman tehokkaasti. Oppilaitokset ainakin näkisin työnvälitystoimijoina paljon nykyistä laajemmin.
  • Työkykydisruptio: Aina yksinomaan osaamista lisäämällä ei työ välity. Joskus tarvitaan vahvempi lupaus, että osaaja myös pystyy. Erilaiset sairaudet, osatyökykyisyys ja työkunnon sekä toimintakyvyn ongelmat ovat esteinä osaavankin työnhakijan työnsaannille. On paljon yksilöllisiä tilanteita ja olosuhteita, joissa on ihan perusteltua ratkaista ne ennen työelämään siirtymistä tai palaamista. Uskon kuitenkin, että vielä enemmän on vastaavia tilanteita, joissa ongelmat ratkaistaisiin parhaiten juuri työelämään siirtymisellä. Tai ainakin niin, että kehitetään osaamista ja toimintakykyä samanaikaisesti. Voisiko palkkatuet osittain esimerkiksi käyttää vahvempaan riskivakuuttamiseen? Entä jos työterveydenhuollosta tulisi agentti osan työnhakijoista työnvälityksessä? Miten kuntouttavan työtoiminnan sijaan toimisi kuntouttava opiskelu? Päivänselvää ainakin on se, että monia eri yhteiskunnan tarjoamia palveluita, tukea, apua ja rahoitusta tarvitsevia henkilöitä ei voida auttaa vain yhtä yksittäistä palvelua käyttäen. Huoleni on, että nyt suunniteltu malli, jossa erään arvion mukaan jopa 200 000 moniammatillista apua tarvitsevaa siirretään ”työnvälitysmarkkinoille” on sellainen ratkaisu, josta ei välttämä hyödy asiakas, yhteiskunta eikä edes yksittäinen palveluntuottaja.

Terveitä, toimivia, tehokkaita ja hyvin kilpailtuja työnvälitysmarkkinoita ei välttämättä edistetä yksin sillä, että julkinen ja viranomaistyö korvataan vastaavalla yksityisissä yrityksissä tehtävällä työllä. Kun viranomaistehtävät ovat selkeät, yksiselitteiset ja julkinen ”TNO”-apu riippumatonta sekä asiakaslähtöistä, voidaan tällä jo yksin edistää merkittävästi sekä työnantajien halua maksaa että työnhakijoiden halua hakeutua kilpaillun työnvälitysmarkkinan äärelle.

Jos taas mennään nykyisillä suunnitelmilla, pitäisi erottaa paremmin seuraavat stepit – siis, kun kasvupalvelut on saatu toteutettua. Tuskin kehitystä tähän sallitaan pysähtyvän.

Nykyinen kasvupalvelukokonaisuus on suunniteltu ja valmisteltu taitavasti ja osaavasti. Luotan, että tällä osaamisella saataisiin aikaan helposti myös seuraava versio 2.0. Se tarvittaisiin kuitenkin jo nyt, jotta vaiheesta 1 voi muodostaa paremman kokonaiskuvan. Mukaan kannattaisi jalostaa myös erityisesti suurimmissa kaupungeissa parhaillaan kehittyvää alusta- ja ekosysteemiajattelua. Lisälukemistona suosittelen kaikille erinomaista julkaisua ETLA:n Mika Malirannalta.

Mielipiteeni: Työvoimapalveluita tarvitaan SOTUssa SOTEa enemmän

Vaikka tämän hallituksen suurin hanke, sote-uudistus, ei ole vielä maalissa, eri puolueet virittelevät jo ajatuksia seuraavan mammutin, sosiaaliturva- eli sotu-uudistuksen, edessä. Ennakoin itse jälkimmäisen olevan monin verroin intohimoisempi harjoitus: sosiaaliturva koskettaa ihmisiä, hallintomalli ei niinkään.

Digitalisaation ja esimerkiksi reaaliaikaisen tulorekisterin mahdollisuudet uudistuksessa ovat välttämättömiä ja laajasti hyväksyttyjä. Myös eri tukimuotojen yhdistelemiseen näyttäisi vallitsevan konsensus. Jakolinjoista pienempi lienee tukien taso ja selkeästi suurempi on myöntämisen perusteissa. Yksinkertaistettuna vastakkain ovat kaksi päämallia: vastikkeettomat mallit (perustulo, perustili) ja vastikkeelliset ja syyperusteiset mallit (esim. yleistuki).

Kansainvälisillä esimerkeillä, tutkimuksella ja kokeiluilla on keskitytty erityisesti kannustinvaikutusten arviointiin. Edelleen yksinkertaistettuna, pääkysymys on: lisääkö työnteon ja -haun kannustavuutta se, että luovutaan syystä saada tukea ja velvoitteista tuen vastineeksi vai ei? Ja muuttuuko asetelma esimerkiksi työelämän näköpiirissä olevien muutosten seurauksena.

Keskusteluista on toistaiseksi puuttunut kaksi mielestäni keskeistä näkökulmaa: oikeudenmukaisuus sekä yritysmaailman esimerkit. Mielestäni ei ole oikeudenmukaista jakaa meiltä kaikilta kerättyä yhteistä rahaa ilman syytä ja vastikkeetta. Tähän nähden toissijainen kysymys on se, motivoituuko jotkut tästä vastikkeettomuudesta enemmän. On vaikea uskoa, että ne ihmiset, jotka motivoituvat itseohjautuvasta järjestelmästä, olisivat samoja, jotka heittäisivät hanskat tiskiin hieman laajemmassa kontrollissa. Tätä täytyisi tutkia laajemmin.

Entä tunnetaanko tällä hetkellä montaakaan yritystä, jotka maksavat työntekijöilleen täyttä palkkaa eivätkä vaadi heiltä mitään? Ainoastaan toivovat, että tekisivät enemmän. Nämäkään eivät olisi liian etäisiä esimerkkejä tutkimusaiheiksi.

Olen itse syyperusteisen ja vastikkeellisen sosiaaliturvan kannalla. Käyttäytymisekonomian esimerkeistä jo tiedetään, että kipeätkin säästöt julkistaloudessa ovat hyväksyttäviä, jos ne koetaan oikeudenmukaisina ja yhdenvertaisina. Mitä oikeudenmukaisemmaksi koko järjestelmä siis saadaan ja se koetaan, sitä enemmän voidaan myös lisätä velvoittavuutta.

Työttömyysturva ja sen kannustavuus on iso kysymys. Työvoimahallinto on tähän asti toiminut syyperusteen ja vastikkeellisuuden arvioijana. Jos työttömyysturvan syyperuste ja vastikkeellisuus halutaan säilyttää, on aivan välttämätöntä säilyttää toimivat työvoimapalvelut. Nämä kävelevät vahvasti käsi kädessä.

Nyt ollaan kuitenkin tekemässä jotain ihan muuta. Nykyisten suunnitelmien mukaan työvoimahallinnot voidaan käytännössä lakkauttaa: Kasvupalveluiden vaikuttavuusarvioinnissa on esitetty, että jopa 10 prosentilla nykyisistä henkilöresurseista pärjättäisiin, jos siirretään palveluntuotantoa laajasti markkinoille. Sosiaaliturvan ja työvoimapalveluiden markkinamallin käsikynkkää en kannata. Siitä tulee hälinää ja huutoa ja lopulta myös palveluntarjoajien maineriskit voivat kasvaa palveluhankintoja suuremmiksi.

No, tuskin näin pitkälle monissa maakunnissa edes mennään. Maakunnat varmasti tekevät kukin parhaansa, en tätä kiistä. Kahdeksaatoista itsenäistä maakuntaa on kuitenkin jatkossa erittäin hankala kytkeä toimeenpanemaan riittävän yhdenmukaisesti valtiollisia uudistushankkeita – siis esimerkiksi sosiaaliturvauudistusta.

Yleisiä velvoitteita voitaisiin edelleen lisätä, kuten aktiivimallin tai aktiivisen työnhaun mallissa on haettu, mutta vasta, kun voidaan varmistua, että palvelujärjestelmä toimii oikeudenmukaisesti ja pystyy yksilöllistämään näitä velvoitteita. Turvaa työttömyyden varalle voidaan myös lisätä sillä, että ihmisten luottamus palveluihin paranee: Luottamusta siitä, että saa riittävää apua työllistymiseen oikea-aikaisesti, kun sitä tarvitsee. Luottamuksen varassa moni muukin yhteiskunnan palvelu toimii: armeija, poliisi, terveyspalvelut, ja jopa peruskoulu ainakin vanhemman näkökulmasta.

Seuraava hallitus – tarttuessaan sosiaaliturvauudistukseen ja sen sisällä työttömyysturvaan – tulee tarvitsemaan keinovalikoimaansa työvoimapalvelut. On siis lyhytnäköistä repiä tämä valttikortti nyt kahdeksaantoista osaan. Kasvupalveluiden ansiokas valmistelu kannattaa hyödyntää, mutta samalla irrottaa se sote-uudistuksesta. Kansallisilla kasvupalveluilla, yksityisiä palveluntuottajia ja kuntien mahdollisuuksia laajemmin hyödyntäen, päästään toistaiseksi aivan hyvin eteenpäin.

Työvoimapalvelut uudistuvat isoin askelin

Julkisten työvoimapalveluiden kaksi merkittävää uudistushanketta ovat parhaillaan eduskuntakäsittelyssä. Toinen ja tutumpi on tietenkin kasvupalvelukokonaisuus. Itse päälaki, järjestäminen, on jo paketissa. Tätä seuraavat sisältölait rekrytointi- ja osaamispalveluista, kotouttamisesta, rahoittamisesta ja tietohallinnasta myöhemmin syksyllä. Kokonaisuus täydentyy, kun yhtälöön sovitetaan vielä ainakin työttömyysturvatehtävien muutokset, sosiaalilakien puolelta mm. kuntouttavan työtoiminnan tulevaisuus sekä tietenkin työmarkkinatuen kuntaosuuden kohtalo.

Toinen ja edelliselle uudistukselle rinnakkainen lakimuutos on myös jo valmis päätettäväksi. Se on muutoslaki julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annettuun lakiin. Se sisältää perusajatuksen valmistautumisesta maakuntauudistukseen sekä nk. kasvupalvelupilottien mahdollistamisesta. Lain keskeinen sisältö on kiteytetysti avata palvelutuottajille työnhakijoiden (määräaikais)haastattelut, palvelutarvearvioinnit ja työllistymissuunnitelmat sekä pääsy asiakastietojärjestelmä Uraan. Muutos siis tarjoaa käytännössä ne työkalut yksityisille palveluntuottajille, joilla voidaan vähintäänkin ”erittäin vahvasti motivoida” työttömiä ottamaan työtä sekä tarjottuja palveluita vastaan.

Mikään väliaikainen tai pilottilaki se ei kuitenkaan ole. Laki säädetään toistaiseksi voimassa olevaksi eikä se kohdennu vain kasvupalvelupilotteihin, vaan kaikkeen työvoimahallinnon toimintaan ja ostopalveluihin. Voimaantulo menisi niin, että JTYP-muutoslaki tulisi voimaan ensin ja Kasvupalvelut sitten. Jos jälkimmäinen ei toteudu, JTYP-muutoslaista tulee pysyvä. Jos taas toteutuu, pääperiaatteet siirretään kasvupalveluiden sisältölakeihin.

Muutoslain vaikutusarvioinnit ovat kasvupalvelulakien kopioita ja mielestäni hieman kapea-alaisia. Julkisen työvoimapalvelun yksityistäminen nähdään tällä hetkellä niin isona muutoksena, että monet eri vaikutusnäkökulmista nojaavat oikeastaan vain ajatukseen, miten yksityinen työnvälityssektori onnistuu tehtävässään julkista työnvälittäjää paremmin. Tarpeellisempaa olisi ollut pohtia vaikutuksia ensisijaisesti sekä työnhakijoihin että työnantajiin kohdistuen.

Pointtina ei ole kuitenkaan arvostella lakivalmistelua. TEM on tehnyt valtavasti ja johdonmukaisesti työtä uudistusten eteen. Uudistukset luovat myös hyvät edellytykset tuloksellisiin työvoimapalveluihin tulevaisuudessa. Muutokset ovat mittakaavaltaan isoja ja tällaisten yhteydessä on aina tarve hienosäädölle. Osa ilmenee toimeenpanon myötä, mutta osa on ennakoitavissa jo nyt. Seuraavassa joitakin ennakoivia poimintoja.

Ensinnäkin, kaivattaisiin enemmän pohdintaa siitä, minkälaista työelämää haluamme julkisin toimin ja resurssein edistää. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa ”Jaettu ymmärrys työn murroksesta” tätä on hahmoteltu, mutta mielestäni hieman yksipuolisesti ja ehkä vain astinlaudaksi perustulon sisäänajoon. On eri asia varautua työelämän rikkonaisuuteen kuin kiihdyttää sitä. Itse pelkään, että toimivallan siirtäminen yksityisille työnvälittäjille ja vuokrafirmoille kiihdyttää rikkonaisia, lyhyitä sekä heikosti palkattuja työtilaisuuksia ja ei-työsuhteista työtä. Tämä skenaario voi toteutua erityisesti työnvälittäjille siirrettävien valtaoikeuksien kautta. Niiden avulla työttömiä voidaan ohjata kaupallisista lähtökohdista käsin entistä tehokkaammin esimerkiksi epäsäännöllisiin vuokra- ja keikkatöihin. Myös palkattomista työkokeiluista voi syntyä uudenlaista liiketoimintaa, mitä se ei tällä hetkellä ole ollut.

En tietenkään kannata keinovalikoiman rajaamista esim. työkokeilujen ja keikkatöiden osalta. Sen sijaan, että niistä tulee yksilöille pysyviä olosuhteita ja uutta normaalia, niistä pitäisi kuitenkin kyetä rakentamaan nykyistä selkeämmin työnhaulle rinnakkaisia tai välivaiheen polkuja kohti täysiä, tuottavia ja vain työllä toimeentulon turvaavia töitä. Samanaikaisesti tilastointia ja seurantaa työllistyneiden työpaikkojen laadusta olisi rinnalla kehitettävä merkittävästi. Epäkohta piilee jo nykyhetken tilastoinnissa: Esimerkiksi 10 vuotta yhtäjaksoisesti työttömänä olleen henkilön saadessa 3 päivän tilapäisen keikkatyön, hän tilastoituu työllistyneeksi ja poistuu joka kuukausi raportoitavan pitkäaikaistyöttömyyden joukosta.

Toinen JTYP-muutoslain tarkentamista kaipaava näkökohta liittyy mielestäni palvelutarvearviointeihin useita rinnakkaisia julkisia palveluita työllistyäkseen tarvitsevien (ja esimerkiksi osatyökykyisten) työttömien osalta. Viranomaisen palvelutarvearvioinnista tulee väljempää, asiakastuntemus vähenee ja samaan aikaan yksityiselle palveluntuottajalle siirtyy entistä enemmän ja yksityiskohtaisempien tarpeiden arviointivaltaa. Tämän seurauksena em. asiakkaiden tosiasialliset oikeudet todellisia tarpeita vastaaviin palveluihin voivat kaventua. Palvelua voidaan tarjota vain työnvälitykseen, vaikka tarpeet olisivat toisaalla. Jos asiakasainekselle ei ole edellytyksiä tehdä nopeita tuloksia, voivat he jäädä myös palveluitta. Tai heitä voidaan jopa ylipalvella, jos huomataan, että yhteensovitetuista palvelukokonaisuuksista päästään käsiksi parhaisiin palkkioihin. Sote-puolella näitä markkinakäyttäytymishaasteita on pyritty ratkaisemaan monin eri tavoin, mutta niihin suhteutuen työvoimapalvelut ovat valitettavan marginaalisia. Ehkä siksi niiden osalta ei ole ollut enempää kiinnostusta suunnitella ja kehittää ohjaus- ja valvontakeinoja markkinoiden mahdollisia ongelmia varten.

Em. riski olisi hanskattavissa ainakin aluksi siten, että nykyiset TYP-toimintamallit ja -asiakaskriteerit määriteltäisiin lakiin yksiselitteisemmin ja näiden henkilöiden tarvearvioinnit olisivat jatkossakin vain ja ainoastaan viranomaisten vastuulla. Myös esimerkiksi henkilökohtaisen budjetoinnin malleilla monialaisissa työllisyyspalveluissa voitaisiin päästä entistä asiakaslähtöisempään palvelutuotantoon.

Kolmas tarkennustarve JTYP-muutoslakiin liittyy kuntien ja välityömarkkinatoimijoiden roolin parempaan tunnistamiseen ja hyödyntämiseen. Laissa on nyt pääasiassa vain pyritty kaventamaan näiden tahojen toiminta- ja palveluntuotantomahdollisuuksia. Tällä on ehkä pyritty varmistamaan, että kilpailullisia markkinoita hyödynnettäisiin maksimaalisesti eikä muut toimijat tai tavat näitä sotkisi. Itse olen alusta alkaen ajatellut ihan päinvastoin. Nykyiset nk. momentin .51 rahat tai varsinkaan maakuntien yleiskatteelliset budjetit eivät varmuudella tule riittämään sellaisiin työvoimapalveluihin, joita myös kansainvälisten esimerkkien mukaan tarvitaan työttömyydestä aiheutuvien yhteiskunnallisten ja laajojen kokonaiskustannusten hallintaan ja vähentämiseksi. Kunnat voisivat edelleen toimia täydentävinä rahoittajina ja tämä edellyttäisi, että heille voitaisiin tarjota esimerkiksi sopimusperusteisesti samat valtaoikeudet, kuin nyt yksityisille palveluntuottajille ollaan tarjoamassa. Tämä olisi täysin mahdollista ja voitaisiin toteuttaa myös hallitusti. Järjestämisvastuu kokonaisuudesta kannattaa kuitenkin aina pitää työvoimahallinnolla.

Tällä muutoksella saataisiin kuntien mittavat panostukset mukaan yhteisten työvoimapolitiikan tehtävien hoitoon sekä lisää resursseja allianssimalleihin ja muihin yksityistä palveluntuotantoa hyödyntäviin malleihin. Kuntien kautta olisi myös ylläpidettävissä välityömarkkinatoimijoiden, kuten työpajojen, 3. sektorin toimijoiden, oppilaitosten ja erilaisten projektien monipuolinen ja arvokas toiminta, jota on muuten hankalaa tai keinotekoista sovittaa markkinakilpailuun. Olen myös varma, että uusilla valtaoikeuksilla varustettuina kuntia kiinnostaisi palkata työvoimahallinnosta mahdollisesti vapautuvaa osaamista itselleen. Nyt on myös epävarmaa, mitä tälle tapahtuu. Ainakin tämän osaamisen hyödyntäminen kuntatasolla on ollut erittäin menestyksekästä käynnissä olevissa työvoima- ja yrityspalveluiden alueellisissa kokeiluissa.

Työvoimapolitiikan syksy tarjoaa siis useampiakin mielenkiintoisia aihepiirejä tutkailtavaksi. Näihin palataan rentouttavan ja toivottavasti myös aurinkoisen kesän jälkeen! Erinomaista juhannusta ja kesäkautta!

Työelämä kaipaa myös humarytminsä

Kirjoitus julkaistu SAK:n blogissa (linkki)

Katsaus älykkään teknologian vaikutuksista ammattitöihin antaa varsin erilaisen kuvan kuin ennusteet ihmistyön tulevaisuudesta: sen luovuudesta ja merkityksellisyydestä, ajan lisääntymisestä sekä vuorovaikutuksesta ihmisten kesken. Mahdollisuuksien aika -hankkeen tekoälyn käyttöönottoa koskevassa tutkimuksessa nykytilaan syvennyttiin seitsemän ammatin kautta.

Ammattityötä tehdään erilaisten digitaalisten järjestelmien ja koneiden välimaastossa – ja niiden saartamina. Roolit ja työnjako ovat suurelta osin epäselvät, tai ne ovat jopa kääntyneet epätarkoituksenmukaisesti päälaelleen.

Älykkäät teknologiat ovat kehityshankkeissa ja johtamisen arjessa keränneet huomion ihmisten kustannuksella. Ihmistyötä seurataan, mitataan ja arvioidaan kriteerein, joilla voisi pikemminkin ruoskia konetta. Kuvaavaa on, etteivät tutkimuksen haastateltavat aidosti uskoneet, että esimies kykenisi – aidosti työntekijän kohdatessaan – asettamaan sellaisia tavoitteita ja mittareita, joita järjestelmiin nyt on ohjelmoitu.

Esimiestyön uudenlaiset menestystarinat loistivat tekoälytutkimuksessa poissaolollaan.

Syntipukkia ei koneista saa, ja esimiehet ihmisten johtajina ovat hävinneet tai korvautuneet numeroita tulkitsevalla portaalla. Esimiestyön uudenlaiset menestystarinat loistivat tekoälytutkimuksessa poissaolollaan. Teknologian johtaminen on lisääntyvässä määrin myös ihmisten johtamista. Tämä kuitenkin näyttää unohtuneen.

Kommunikointi sähköisillä välineillä on kasvanut. Tämä on kuitenkin vähentänyt työn sosiaalisuutta ja lisännyt eristäytyneisyyttä. Ihmisten väliset suhteet niin kollegoihin, esimiehiin kuin asiakkaisiin ovat siirtyneet sähköposteiksi, niiden toistamiseksi moneen kertaan kaikille vastaanottajille, väärinymmärtämiseksi, unohtamiseksi lukematon-tilaan ja niin edelleen. Paine olla tavoitettavana ja vastata nopeasti häiritsee keskittymistä muuhun työhön.

Teknologian on sanottu tekevän työstä mielekkäämpää, mutta näin selväpiirteinen asia ei ole. Vaikka vastuu on siirtynyt työntekijöille, vaikutusmahdollisuudet oman työn sisältöön ja kehittämiseen ovat teknologian myötä pääsääntöisesti kaventuneet. Työntekijöitä on puristettu koneen muottiin toimimaan teknologian ehdoilla. Työ ei tällöin tuota kaivattuja haasteita ja voi myös osin hankaloittaa perustehtävien hoitoa.

Rohkaisevaan kuitenkin on, että voimme vaikuttaa kehitykseen. On runsaasti hyviä esimerkkejä älykkään teknologian hyödyistä ja siitä, miten se edistää ihmisten oman työn kehittymistä.

Ihmistyö tuottaa edelleen merkittävää arvonlisää älykkäiksi kehitettyjen järjestelmien rinnalla.

Tutkimuksen ammattitarinoiden taustalta löytynyt johtopäätös oli lopulta sekä ilmeinen että yksinkertainen: Työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksia lisäämällä on tässäkin asiassa voitettavissa paljon. On yksilöitä, joille nykyiset olosuhteet ovat jo riittävän älykkäitä, joiden osaamisen näkyväksi tekemistä ja urakehitystä teknologia palvelee ja joiden töitä teknologia selkiyttää ja antaa niille merkitystä. Kriittiselle puolelle joutuneetkaan eivät lähtökohtaisesti vastusta itse teknologista kehitystä, ainoastaan ”kehityksen” nykyistä suuntaa ja sisältöä. Kaikilla haastatelluilla olisi valtavasi annettavaa kehityksen suuntaamiseksi, jos heidän näkemyksensä otettaisiin paremmin huomioon.

Ihmistyö tuottaa edelleen merkittävää arvonlisää älykkäiksi kehitettyjen järjestelmien rinnalla. Kilpailuedun menetys ja niin kutsuttu luova tuho ovat ikäviä seurauksia, jos uutta tulkintaa ihmistyön uusista merkityksistä älykkään teknologian rinnalla ei osata tehdä. Sen vuoksi nyt olisikin aika toimia kaikkia palvelevasti ja kollektiivisemmin. Tarvitsemme vahvempia linjauksia yhteistoiminnasta muun muassa työehtosopimuksiin ja osallistavampaa otetta työpaikkojen teknologisiin kehityshankkeisiin.

Työntekijä ─ ihminen ─ on korkea aika nostaa älykkään teknologian kansallista kehitystä käsittelevän ohjelmatyön ja tutkimuksen keskiöön. Globaalissa toimintaympäristössä Suomen menestyminen on rakennettavissa tällä reseptillä. Työelämämme kaipaa algoritmien oheen myös uudet ”humaritminsä”.

Aktiivimallista ensimmäisiä tilastoja

Artikkelin taustamateriaali löytyy osoistteesta: www.aktiivimalli.info

Julkiset työvoimapalvelut tuottavat tilastojen mukaan hyvin eriarvioiset mahdollisuudet työttömille työnhakijoille aktiivimallin ehtojen täyttymiseen eri puolilla Suomea. Vaikka tarkastelua on käyty kuntakohtaisesti, on kunnilla itsellään vain osittaiset mahdollisuudet vaikuttaa kehitykseen. Suurin osa aktivointipalveluista järjestetään TE-hallinnon toimesta. Työttömien aktivointi on jakaantunut epätasaisesti jo pidemmän kehityksen seurauksena ja näyttäisi myös siltä, että erot polarisoituvat entisestään aktiivitoimien lisääntyessä.

Hallituslähteistä on esitetty huhtikuun kehysriihen kynnyksellä ajatuksia aktiivimallin korjaavista toimista ainakin kahta kautta: lisää resursseja TE-toimistoihin ja laajentamalla valikoimaa aktiivisuusehtoon hyväksiluettavista palveluista.  Resurssien lisääminen tai valikoiman monipuolistaminen voivat kuitenkin eriarvoistaa tilannetta entisestään. Ne paikkakunnat, joissa on työtilaisuuksia, TE-hallinnon palvelut toimivat ja tavoittavat työttömät, on yksityisiä palveluntuottajia sekä kuntien toimesta on tehty systemaattista ja pitkäjänteistä työtä, hyötyvät lisäyksistä eniten ja kykenevät ehkä toimeenpanemaan uudet toimintamuodot tehokkaimmin.

Lyhyellä tähtäimellä palvelukapeikkoja voisi tehokkaimmin ehkäistä mahdollistamalla uudet mahdollisimman laajan joukon helposti tavoittavat uudet palvelut, jotka olisivat myös riittävän yksiselitteisiä aktiivisuusehtoa käsitteleville tahoille.  Pääministeri Juha Sipilän haastattelutunnilla esittämä ajatus verkkopohjaisista (aitoa työllistymistä tukevista) valmennuskursseista olisi mielestäni hyvä esimerkki tällaisesta.

Uusia pidemmällä aikavälillä vaikuttavia avauksia kaivattaisiin kuitenkin vielä enemmän. Aktiivimalli on esimerkki uudistuksesta, jossa lisätään työttömyysturvan vastikkeellisuutta. Edessä häämöttänee aktiivisen työnhaun malli jossain muodossa. Vielä pidemmällä taas sosiaaliturvan uudistaminen. Viimeisen osalta on viime aikoina lisääntynyt ajattelu sekä tukijärjestelmien yhdenmukaistamisesta että  vastikkeellisuuden vahvistamisesta entistä tanskalaisempaan suuntaan. Tämä polku johtaa väistämättä tilanteeseen, jossa yhdenvertaisista työvoimapalveluista joka kolkassa Suomea tulee entistä keskeisempi asia, ei vähiten perustuslain näkökulmasta. Työvoimapalveluiden maakuntauudistuksessa, eli kasvupalveluissa, on toistaiseksi keskitytty yksityisten työnvälityspalvelumarkkinoiden kehittämiseen. Tämän rinnalla olisi viisautta lisätä kasvupalveluvalmisteluun ymmärrystä keinoista, joilla varmistetaan kuntatasoisesti yhdenvertaiset palvelut koko Suomessa. Helppo ja valtiolle (sekä tuleville maakunnille) jopa kustannuksia vähentävä konkreettinen keino olisi avata myös kaikille suomalaisille kunnille nykyistä laajemmat mahdollisuudet työvoimapalveluiden tuotantoon vastaavasti kuin yksityisille työnvälitysmarkkinoille nämä ollaan mahdollistamassa sekä LJTYP:n väliaikaismuutosten että tulevien  osaamis- ja rekrytointipalvelulakien kautta: mahdollisuus toteuttaa 3 kk haastatteluja, arvioida palvelutarpeita ja tehdä työllistymissuunnitelmia, päästä URA-tietojärjestelmään sekä toimia sopijapuolena työkokeiluissa. Kunnille suunnatut tyhjät kirjekuoret, joiden päällä lukee ”allianssimalli”, kaipaavat siis vielä täytettä!

Kasvupalvelukuntayhtymät olisi toimiva ratkaisu

Eilen uutisoitiin, että Keskusta ja Kokoomus olisivat löytäneet kasvupalveluihin poliittisen kompromissin. Ratkaisuna olisi kasvupalvelujen järjestämisvastuun siirtäminen maakunnan sijaan maakuntatasoiselle kuntayhtymälle, mikäli kuntayhtymään liittyisi suurin osa maakunnan kunnista. Vaikka malli tuntuu äkkiseltään melkoiselta kompromissilta tai jopa kommervenkilta, voisi se tarkemmin ajatellen olla hyvinkin toimiva ja innovatiivinen malli.

Mikäli kasvupalvelulakia sekä osaamis- ja rekrytointipalvelulakia nykymuodoissaan peilaa syvällisemmin ja yksityiskohtaisemmin kuntayhtymämalliin, tulee jopa tunne, että tässä olisi nyt se puuttuva palanen. Lakitekstit uudenlaisessa kuntayhtymämallissa tuntuvat kauttaaltaan hyvinkin toimivilta. Näen siis asian niin, että kuntayhtymiä ei saisi mieltää minään erillisratkaisuna tai lisälausekkeena, vaan maakunnalle täysin symmetrisenä vaihtoehtona. Voihan olla, että osassa maakunnista päädytään erilaisiin malleihin, jotka nekin vain heijastavat demokraattista tahtoa ja asiakkaiden tarpeita parhaiten.

Uudelle kuntayhtymämallille on tunnistettavissa riittävän isoja hyötyjä, jotta sitä kannattaa pitää tosiasiallisena ja jopa monessa mielessä maakuntaa parempana vaihtoehtona. Kuntayhtymämalli korvamerkitsee valtion rahat tulevaisuuden kasvu- ja työvoimapalveluihin, jota maakuntien yleiskatteellinen rahoitusmalli ei samalla tavalla tee. Luontevaa myös olisi, että kuntayhtymän jäsenkunnat pistävät omat panoksensa samaan koriin. Tällä siirrolla voitaisiin helposti jopa tuplata resurssit. Suurimpina hyötyjinä tästä ovat tietenkin asiakkaat.

Eri lausunnoissa on kannettu suurta huolta yhdenvertaisista työvoimapalveluista koko maassa. Kärjistäen sanottuna pelkällä työmarkkinatorilla ja ilmaisilla työkokeiluilla ei tätä yhdenvertaisuutta tarkoituksenmukaisella tasolla vielä saavuteta. Paras tae yhdenvertaisuudelle ovatkin riittävät, turvatut ja läpinäkyvät valtion resurssit täydennettynä kuntien merkittävillä omilla satsauksilla. Toimintamallina erillinen pelkkiin kasvupalveluihin keskittyvä kuntayhtymä olisi myös riittävän läpinäkyvä kriittiseen tarkasteluun resurssien ja tuotettujen palveluiden laadusta ja vaikuttavuudesta.

Kuntayhtymämalli tuo myös positiivisen kannusteen auttaa kaikkein heikoimmassa työmarkkina-asemassa olevia takaisin työhön. Pikaisesti voisi ajatella, että maakuntahan olisi sosiaalipalveluineen luontevampi taho. Ei pidä paikkaansa. Peruskunnilla (kuntayhtymien jäseninä) on vahva verotukseen ja elinvoimaan perustuva intressi saada mahdollisimman moni oma asukas ansiotöihin. Jokainen ymmärtää tämän, mikäli jaksaa tutustua tulevaisuuden kuntien rahoitusrakenteisiin.

Kunnilla (kuntayhtymien kautta) ei ole mitään intressiä työntää omia työttömiään maakuntien sote-palveluihin vaan pikemminkin imeä mahdollisimman moni mahdollisimman tehokkaasti sieltä takaisin, työvoimapalveluihin ja töihin. Tätä dynamiikkaa palvelujärjestelmä juuri kipeimmin kaipaa, että toiminta saataisiin entistä vaikuttavammaksi.

Kuntayhtymämalli toisi myös selkeän ja konkreettisen ratkaisun, jonka varaan osaavat työntekijät sekä TE-hallinnossa, työvoiman monialaisessa yhteyspalvelussa sekä kunnissa voisivat nojata. Olisi johdonmukaista koota paras osaaminen näistä organisaatiosta yhteen. Tällaisesta yhteen kokoamisesta on erittäin lupaavia kokemuksia esimerkiksi Tampereen ja Sastamalan seudun työllisyyden kuntakokeilussa. Juuri olemassa olevan henkilöstön asema tuntuukin joko unohtuneen tai olevan täysin sivuseikka mm. Ely-keskusten ylijohtajien eilisessä paniikkilausunnossa kuntayhtymämallista.

Päätin edellisen Kasvupalveluita ruotivan 3.11. julkaistun blogini seuraaviin toteamuksiin:

”Uskon, että pienellä harjaamisella ja kuntakentän osaamisen tehokkaammalla hyödyntämisessä saataisiin moni muukin systeemin osa loksahtamaan vielä luontevammin paikalleen osana työvoimapalveluiden uudistamista. Tätä mahdollisuutta ei nyt vain yksinkertaisesti kannattaisi jättää käyttämättä!”

Se oli nyt tässä! Pisteet hyvästä ideasta ministereille Lintilä ja Häkkänen esikuntineen.

Kasvupalvelut kuntiin?

Voisiko uudet kasvupalvelut siirtää kuntiin? Ennen vastaamista asia kaipaisi täsmentämistä, mitä halutaan ja miten asiat nähdään.

Olen jakanut tarkastelun kolmeen osaan: aluekehittämiseen, yrityspalveluihin ja työvoimapalveluihin. Kasvupalveluiden iso tehtävä on yhdistää nämä kolme osaa aiempaa paremmin toisiinsa. Keitoksen raaka-aineisiin on kuitenkin perusteltua syventyä erikseen. Soppareseptinhän kasvupalvelulaki kuvaa kaikkein selvimmin.

Olen toistaiseksi vakuuttunut, että luonteva aluekehittämisen taso Suomessa on maakunta, jossa kehittämisen dynamiikka tulee maakunnan sisällä olevien kuntien keskinäisestä kilvoittelusta ja jossa maakunnat kykenevät tekemään myös yhteistyötä mm. kasvukäytävien kehittämisen osalta keskenään. Lukuisat eri tilastot osoittavat, että maakunnat eivät niinkään kisaa toisiaan vastaan, vaan pelikentällä kamppailevat kunnat – ja naapurusto aina eniten (kts. esim. www.kuntaranking.fi). Maakuntataso on luonut tähän asti tälle hyvät suunnittelukehykset. Toki kilpakenttä on hyvä ulottaa vahvasti myös kansainväliselle tasolle. Aluekehittämisen kokonaisuuden tarkastelun osalta tyydynkin erään arvostamani muutosjohtajan optimistiseen toteamukseen – tälläkin pärjätään!

Kasvupalveluiden yrityspalveluiden ihmeellisyyttä en sen sijaan ole itse vielä keksinyt. Ehkä ymmärrykseni on rajallinen, mutta kiteyttäisin kysymyksen seuraavasti: Kuinka intohimoisesti kuntien elinkeinotoimet ja kehitysyhtiöt näkevät ja hyödyntävät tällä hetkellä Elyjen yrityspalveluita? Ja olikos niitä muita…? No, alueellisilla investointituilla on toki paikoin merkityksensä, mutta niidenkin osalta trendi on pikemminkin kansalliseen ja kansainväliseen suuntaan. Sen verran perinteisesti ajattelen, että parasta  elinkeinopolittista ”lähipalvelua” olisivat jatkossakin maapolitiikka ja kaavoitus (sekä aktiivinen tonttikauppa!), nopeat lupaprosessit ja osaavan työvoiman saatavuudesta huolehtiminen.

***

Työllisyyspalvelut ovatkin kasvupalveluissa oman mielenkiintoni keskiössä. Kasvupalveluiden (luonnosten) suurena ansiona henkilöasiakkaiden näkökulmasta on se, kuinka hyvin nyt onnistutaan kiteyttämään hyvät tavoitteet ja mahdollisuudet. Näistä olen pitkälti samaa mieltä, kuten suurin osa lausunnonantajistakin.

Suurin epäilykseni kohdistuukin tuleviin maakuntapäättäjiin. Heidät pitäisi vakuuttaa kuvatuista tavoitteista ja perusteista todella vahvasti. Toisessa vaakakupissa kun näyttää kaiken järjen mukaan olevan poikkeuksellisen merkittävät talouden säästöpaineet sekä näiden alla priorisointi verraten eri mittakaavan asioiden välillä. Hyvin kirjoitetuista kasvupalveluiden perusteista huolimatta ennustan tämän kaiken koituvan pitkänpäälle julkisten työvoimapalveluiden merkittäväksi tappioksi.

Ennustamani tappio ei välttämättä ole dramaattisen nopea, vaan hiipii työvoimapolitiikan rakenteisiin vaivihkaa. Helppoja esimerkkejä on ainakin palkkatuet ja palveltavien potentiaali. Palkkatuet ovat tuleville maakunnille kallis satsauserä. Halvemmalla pääsee, kun ne asteittain korvataan työkokeiluilla tai vastaavilla. Halvalla saa myös tuloksia valitsemalla työnhakija-asiakkaat, jotka saavat varmimmin – ehkä jopa palveluja ilmankin – töitä. Tuleviin muutoksiin valmistautuminen ja niiden toteuttaminen ovat myös paikkoja, joissa rakenteisiin voi juurtua jotain epätarkoituksenmukaista. Muistia voi virkistää tällaisesta esimerkiksi, kun vertaa aiempaa TE-hallinnon palvelulinjauudistusta ja nykyisiä 3 kk haastatteluja toisiinsa. Keksitkö yhteyden?

Yksi keskeisimmistä rakenteellisista pulmista liittyy mielestäni järjestäjän kannustimiin. Kannustimia voi verrata nykyisten kuntien ja tulevien maakuntien välillä. Hieman yksinkertaistaen, kuntien kannustin pitkäaikaistyöttömien työllistämiseen on tällä hetkellä +10 400 € per henkilö – vähintään. Vastaavan henkilön työllistäminen maakunnan rahoitusrakenteessa olisi kannustinvaikutukseltaan saman suuruinen, mutta pakkasella! -10 400 €. Summat tulevat eri tekijöistä, mutta osuvat hämmästyttävästi yksiin.

Korostettakoon kuitenkin, että uskon täysin myös tulevaisuudessa palveluita järjestävien tahojen eettisyyteen. Uskon silti paljon enemmän samaan eettisyyteen lisättynä aidoilla taloudellisilla kannusteilla.

***

Mitä sitten pitäisi tehdä? Mielestäni ollaan jo pitkällä ja pienillä viilauksilla saataisiin hyvästä parempi. Ensinnäkin työvoimapalveluiden järjestämis- ja tuottamistehtävät pitäisi mahdollistaa subsidiariteetti- eli hallinon läheisyysperiaatteen nojalla sille hallinnontasolle, jolla on edellytykset ne toteuttaa maakunnan järjestäjää ja palvelulaitosta vastaavasti. Kokonaiskoordinaatio tai -rooli voisi olla edelleen tulevalla maakunnalla, mutta sen mahdollisuus delegoida omaa roolia alemmas pitäisi rakentaa lakiin nykyistä vielä vahvempana – jopa ensisijaisena lähtökohtana. Nykymuotoilu valtion talousarvioin kautta tulevana mahdollisuutena kunnille on sekin jo jotain. Pelkään kuitenkin tämän kirjauksen synnyttävän lyhytjänteistä tempoilua, jatkuvaa kaupankäyntiä tulevien hallitusten ja suurten kaupunkien kesken, palveluiden ylös- ja alasajoa sekä päällekkäistä työtä.

***

Pikaisen laskelman mukaan nykyiset TE-hallinnon virkailijaresurssit jyvitettynä tämän hetken työttömien määrällä tarkoittaisi yhtä henkilöä (htv) per n. 150 työtöntä. Tällaisia cityjä ei suinkaan ole 21 vaan  tuoreimman katsauksen perusteella 228.

Asiasta kannattaisikin nyt käydä vielä kerran perusteellinen ja reilu kaupankäynti kaikkien niiden kuntien kanssa, joilla olisi työvoimapalvelutehtäviin edellytykset: Voisi esimerkiksi kysyä paljonko kunnat olisivat valmiita osoittamaan omia resurssejaan vastineeksi, jos maakunta delegoisi tehtäviä kuntatasoisiksi. Tällä mallilla voitaisiin varmistaa kaikkein tehokkaimmin myös nykyistä isommat,  tulevaisuudessakin riittävät ja maakunnan sekä kuntien kesken hyvin koordinoidut jaetut resurssit.

Uskon toistaiseksi myös edellä kuvatun idean tuovan paremmat edellytykset yksityisille palvelumarkkinoille toimia ja kasvaa. Jos palvelut tuotetaan etupäässä kuntatasoisina ja kunnat saataisiin myös resursoimaan merkittävästi näihin tehtäviin, saataisiin tätä kautta enemmän kokonaisresursseja myös markkinoilta hankittaviin palveluihin. Kahdeksantoista maakunnan sijaan merkittävästi isompi määrä palveluita ostavia tahoja merkitsisi uskoakseni sekä lisää kauppaa että laajempia mahdollisuuksia kaikentyyppisille ja -kokoisille palveluntuottajille.

Toinen iso hyöty kuntakentän tahokkaammalla sitomisella julkisten työvoimapalveluiden järjestäjiksi ja tuottajiksi saavutettaisiin kuntakonseptista itsestään. Maakunnan järjestäminen on tulevaisuudessa lineaarista ostamista: määrittelyä, kilpailuttamista, sopimista, seuraamista ja maksamista – tai tuottamista itse samoin opein. Kunnat voivat toki tehdä näin myös, mutta samalla toimia alustoina epälineaarisemmille tavoille järjestää palveluja.

Kunnat järjestävät jatkossakin laajan kirjon palveluita ja toimintaa. Esimerkiksi hankintaehdolla työllistäminen olisi iso mahdollisuus hoitaa itse palveluhankinta ja työllistämistehtävä samassa paketissa. Kunnat voivat myös investoida, hakea erilaista hankerahoitusta sekä kytkeä kolmannen ja neljännen sektorin tekemän panoksen tehokkaammin työllisyyden edistämiseksi. Vapaat yhteistyöjärjestelyt moneen eri suuntaan ovatkin iso mahdollisuus. Jos nämä haluttaisiin nyt selkeämmin tunnustaa, synnyttäisi tämä varmasti myös uutta kuhinaa ja innovaatioita.

Kolmas iso hyöty kuntakentästä olisi joustavuuden ja jatkuvuuden varmistamisessa. Työllisyyspalveluiden suunta ja vastuunsiirto on jo 2000-luvun alusta lähtien kulkenut johdonmukaisesti kohti kuntia. Myös nykyisen hallituksen toimenpiteet ovat kahdelta muulta kulmalta muistuttaneet tanskalaista flexicurity -mallia, joka täydentyisi kokonaiseksi liittämällä siihen myös kolmas, kuntien aktiivista roolia ja vastuuta korostava, komponentti. Tässä hetkessä kunnat turvaisivat myös palveluiden saatavuutta ja jatkuvuutta maakuntauudistusmyllerryksessä.

Välttämätöntä olisi myös katsoa riittävän pitkälle käynnissä olevien työllisyyden alue- ja kuntakokeilujen opit. Kokeiluja kannattaisi myös laajentaa ja pidentää. Nyt niiden toimeenpanoaika ei täsmää lainkaan lakivalmistelun etenemiseen eikä edes tarkennettuun maakuntauudistuuksen aikatauluun. Asiasta kirjoittivat myös ansiokkaasti Hesarin mielipiteessään Lyly, Satonen ja Lindberg.

Mahdolliseen maakunta-kunta -arkkitehtuuriin tulisi myös kytkeä työmarkkinatuen kuntaosuusjärjestelmä: Itse pitäisin sen ennallaan ainakin niissä tilanteissa, joissa kokonaisvastuu työvoimapalveluista siirtyisi maakunnasta kuntaan. Toki ajantasaistaisin kompensaation ja päivittäisin työkalut. Sosiaalihuoltolaki tulisikin aktivointipalveluiden osalta kirjoittaa nykyistä mahdollistavammaksi.

Uskon, että pienellä harjaamisella ja kuntakentän osaamisen tehokkaammalla hyödyntämisessä saataisiin moni muukin systeemin osa loksahtamaan vielä luontevammin paikalleen osana työvoimapalveluiden uudistamista.

 Tätä mahdollisuutta ei nyt vain yksinkertaisesti kannattaisi jättää käyttämättä!

Käyttämättömät palkkatuet olisivat tuottaneet kunnille jopa 88 miljoonaa

Viime viikolla uutisoitiin, että työllisyydenhoitoon tarkoitettuja palkkatukia ei ole tänä vuonna saatu käytettyä yhtä laajasti kuin viime vuonna. Tähän mennessä tuista on käytetty noin 73 %, kun viime vuonna vastaava luku oli noin 85 %. Puhutaan siis noin 74 miljoonan euron takamatkasta, joka samalla tahdilla vuoden loppuun mennessä tarkoittaisi noin 87 miljoonaa. Vaikka palkkatuet myönnetään työnantajalle ja niistä hyötyvät viime kädessä ansiotyön saaneet työntekijät omassa palkkapussissaan, ovat myös kunnat jo missanneet noin 88 miljoonan talousvaikutuspotentiaalin. Nykytahdilla vuoden loppuun mennessä summa olisi yli 100 miljoonaa.

Hidastelun taustalla on muutama isompi ja joukko pienempiä seikkoja. Suurin tekijä on nk. 100 % palkkatuen rajaaminen järjestöiltä tämän vuoden alusta lähtien. Päätös on vähentänyt merkittävästi järjestöjen mahdollisuuksia työllistää kaikkein pisimpään työttömänä olevia henkilöitä. Kuntien näkökulmasta järjestöjen (aiemmin laajemmin) toteuttama palkkatukityöllistäminen tuottaa tekemäni arvion mukaan noin 10 400 euron talousvaikutuksen per henkilö. Arvio on maltillinen ja voi eri kunnissa ja henkilöiden osalta olla huomattavasti korkeampikin. Jos 74 miljoonan käyttämätöntä palkkatukiresurssia olisi tänä vuonna osattu hyödyntää 50 % tukena maksimaalisesti, olisi työpaikan saanut tähän mennessä lähes 8 500 pitkäaikaistyötöntä enemmän ja vuoden lopussa luku olisi 10 000 enemmän. Mittakaavasta kertoo jotain sekin, että luku vastaa esimerkiksi uuden työttömien aktiivimallin vaikutuksia.

Perusteet sille, miksi esimerkiksi järjestöiltä palkkatukia on rajattu, ovat osin ymmärrettäviä. Tämän sektorin tukityöllistämisen vaikuttavuus pysyvän työn saamiseksi on ollut tähän mennessä heikkoa. Lähtökohtaisesti voi myös pohtia onko työsuhde perusteltu, jos tuki on 100 eli tuottavuus 0.

En kuitenkaan täysin allekirjoita nykyisiä linjauksia. Kelan työmarkkinatuen saajien tilasto osoittaa edelleen, että kaikkein pitkäaikaisin työttömyys jatkaa kasvuaan: Yli 300 päivää työmarkkinatukea saaneita oli 4,6 % enemmän toukokuun lopussa 2017 kuin vuotta aiemmin. Kontroversiaalia on, että TEM:n työnvälitystilastossa yli 53-viikkoa työttömänä olevien määrä olisi samaan aikaan laskenut 12,3%. Suosittelen kuitenkin luottamaan Kela-tilastoon ja odottamaan, että työvoimahallinto saa omat rekisterinsä ensin peratuiksi. Koska pitkäaikaistyöttömyys edelleen näyttää siis kasvavan, olisi toimet syytä kohdistaa juuri heidän auttamiseksi. Nk. lyhyemmän pään työttömien luontaisen kysynnän kasvaessa suhdannekysynnän myötä, voi palkkatuen kohdennus heihin olla kaikkein tehottominta julkisten varojen käyttöä.

Mitä sitten voisi tehdä? Koska kyse on olemassa olevien mahdollisuuksien laajemmasta hyödyntämisestä, kannattaisi ensiksikin pohtia, voisiko nykykäytännöillä saada vielä enemmän aikaiseksi? Asiakasohjaus, työnetsintä ja yritysyhteistyö ovat avainasemassa. Löytyisikö tänne lisää voimavaroja tai fokusointimahdollisuutta nykyvoimin, jotta asiakasvolyymejä saataisiin nostettua? Toinen selkeä paikka on julkisten hankintojen avulla työllistäminen. Asiasta on puhuttu kauan ja perusteet ovat kiistattomat. Silti hyödyntämisaste on edelleen varsin vaatimaton. Kolmas suositus lähtee kolmannelle sektorille. Henkilöstöpalvelualalla olisi edelleenkin tilaa toimijoille, jotka ymmärtävät työntekijöiden tarpeita ja toteuttavat rekrytointia ja vuokrausta myös pitkäaikaistyöttömien mahdollisuuksien lähtökohdista. Tällaisiin uusiin liiketoimintamalleihin kannattaa lähteä esimerkiksi yhdessä muiden järjestöjen kanssa ja myös kuntien tarpeita kuullen. Tässä olisi järjestöilläkin paikka uudelle tulemiselle.

Menestystä loppuvuoden työlle. Otetaanhan karanneet miljoonat kiinni, jotta saadaan entistä enemmän ihmisiä töihin!