Työllisyys- ja kasvupalveluiden markkina-ajattelu kaipaisi päivityksen 2.0

Yksityisten palveluntuottajien hyödyntäminen julkisissa työvoima- ja yrityspalveluissa on tätä päivää. Kasvupalvelu-uudistus vie hyödyntämisen uudelle tasolle. Pidän kehitystä merkittävänä ja siksi tarkastelen sekä nyt että tulevissa uutiskirjeissäkin tätä asiaa eri näkökulmista. Matkaan siis.

Ensinnäkin, työnvälitys on mielestäni turhaa ja tästä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä aktiivisesti eroon. Väitettä voin toki loiventaa toteamalla, että se on usein aivan välttämätöntä – mutta siis edelleenkin turhaa. Työn ja tekijän parittaminen ilman välikäsiä maksutta tai mahdollisimman edullisesti, nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti on asia, johon kaiken tulisi tähdätä. Tämä pyrkimys kuvaa myös yleisellä tasolla kaikkien toimivien markkinoiden tavoitetilaa.

Työnvälityksen arvonmuodostus on verrattain vähäistä. Kyse on edelleen pitkälti vain myyntifunktiosta. Arvoa toki syntyy siitä, että tämä aktiivinen myynti tavoittaa ja saa kiinni työnantajien piilevät tarpeet ja luo näihin ratkaisuja uusien työpaikkojen muodossa. Myytävään hyödykkeeseen itseensä ei kuitenkaan juuri panosteta – sen arvo ei jalostu tuotantoprosessissa. On toki tärkeää tunnistaa ja sanoittaa osaamista esimerkiksi erilaisilla CV-kursseilla, mutta vielä harvoissa tapauksissa tämä on suoraan lisännyt varsinaista substanssiosaamista. Myytävä hyödyke (eli välitettävä ihminen) pyritään myös välittämään pikemminkin halvemmalla kuin kalliimmalla.

Edelliset ajatukset ovat kärjistettyjä. En halua vähätellä välitystyötä tai sen toimijoita. Haastamisen kärki osuukin yhteiskunnalliseen tulkintaan työnvälitysmarkkinoista ja niiden kehittämisestä. Olemme kehittämässä julkista työnvälitystä ostopalvelumarkkinoiksi veronmaksajien rahoilla. Siksi kyse on ensisijaisesti yhteiskunnan toimintalogiikasta, ei niinkään markkinoiden toimintalogiikasta.

Erään teorian mukaan markkina on aina epätäydellinen tai keinotekoinen, kun sitä tuetaan julkisin varoin. Palvelun ostaminen verovaroin on 100% markkinoiden tukemista. On virheellistä ajatella, että julkisin varoin ostamalla voitaisiin luoda markkinoita. Niitä voidaan korkeintaan ehkä vähän opettaa, ehkä vähän ohjata, ja ehkä vähän käynnistääkin.

Tällöin meillä kaikilla – ja myös markkinoilla – täytyisi olla kuitenkin selkeä näky siitä, mihin ollaan menossa. Miten esimerkiksi julkisten varojen käyttö asteittain vähenee ja poistuu markkinoiden astuessa esiin? Ja jos tehtävänä olisikin vain vähän opettaa, vähän ohjata tai vähän käynnistää jotakin, on myös tunnustettava realiteetit: Nyt kaikki tämä lepää hankintalain ja yksittäisten hankintaprosessien onnistumisessa.

Hankintojen tulos- ja vaikutusperusteisuuden mittakaava tulisi määrittää ensisijaisesti yhteiskunnallisiksi: Olemmeko luomassa markkinoita, jotka pääsevät itse määrittelemään maksajan tarpeet (vrt. esim HE62/2018 asiakkaan palvelutarvearvioinnin siirtämisestä yksityisille työnvälittäjille)? Johtaako kehitys siihen, että jo tällä hetkellä markkinaehtoisesti toimiva työnvälitys (siis, kun yritys maksaa palvelusta) ei käykään kovalla rahalla kaupaksi, vaan kaikkeen välitykseen täytyykin jatkossa käyttää veroeuroja? Miten viranomainen, kilpailuttaessaan hankintoja tai pisteyttäessään erilaisia tarjouksia, voi olla kaiken näkijä siitä, mitä markkinoiden avulla ylipäätään voidaan saavuttaa?

Huolenaiheita piisaa. Toki on niinkin, että jälkikäteen suuri osa niistä ehkä osoittautuu aiheettomiksi. Siksi on lähtökohtaisesti hyvä olla vastustamatta kehitystä. Haastaa silti pitää ja edellyttää myös kunnianhimon nostamista aivan uudelle tasolle.

Esitän ratkaisuksi työnvälityksen markkinoiden ja ajattelun todellista ”häirintää” ainakin kolmella tavalla:

  • Teknologinen disruptio: On nähtävä nykyistä paljon isommin tietoon ja tekoälyyn liittyvät mahdollisuudet, jotka asteittain voisivat poistaa nykymuotoisen työnvälityksen tarpeet. Online/On-Demand -työmarkkinat toimivat jo osin tällä tavoin. Sysäys olisi ehkä tultava alan ulkopuolelta – nykyiset toimijat tuskin sahaavan omaa oksaansa. Itse etsisin ratkaisijoita teknologisen alustatalouden pohjalta, yrityksistä, jotka käytännössä ”omistavat jo kaiken meistä”. Yksi kiinnostava sektori voisi olla myös pankit: nehän ovat jo tällä hetkellä kaikkein luotetuimpia datan ylläpitäjiä ja varastoijia. Mätsäys itsessäänhän laajan, laadukkaan ja luotettavan tiedon pohjalta on sittenkin ”vain” koodia ja algoritmejä.
  • Osaamisdisruptio: Jotta työ ja tekijä kohtaavat paremmin – ja pohjustamaan edellä kuvattua teknologistakin läpimurtoa – olisi osaamisen kehittäminen asetettava työllistymisen ja työnvälityksen keskiöön. Nykyisin työn haun osaamisen kehittäminen on kasvanut räjähdysmäisesti. Tämä osaaminen on pääosin tarpeetonta ja kehityksen suunta sitä myöten väärä: Kovinkaan moni työnantaja tuskin hyötyy siitä, että hän saa palvelukseensa työntekijän, joka osaa hakea töitä. Toisaalta, jos kahdelle työnhakijalle ostetaan CV-kurssi ja he kilpailevat samasta työpaikasta, mikä muuttuu? Työssä vaadittava ja ensisijaisesti työnantajia hyödyttävä osaaminen onkin kaiken a ja o. Termin työnvälitys voisi vaihtaa osaamisen välitykseksi. Jos osaamista ei ole riittävästi, sitä lisätään. Kaikki työttömän ”työ”aika olisi syytä käyttää osaamisen kehittämiseen sellaisessa systeemissä, joka myös välittää tätä kehittyvää osaamista mahdollisimman tehokkaasti. Oppilaitokset ainakin näkisin työnvälitystoimijoina paljon nykyistä laajemmin.
  • Työkykydisruptio: Aina yksinomaan osaamista lisäämällä ei työ välity. Joskus tarvitaan vahvempi lupaus, että osaaja myös pystyy. Erilaiset sairaudet, osatyökykyisyys ja työkunnon sekä toimintakyvyn ongelmat ovat esteinä osaavankin työnhakijan työnsaannille. On paljon yksilöllisiä tilanteita ja olosuhteita, joissa on ihan perusteltua ratkaista ne ennen työelämään siirtymistä tai palaamista. Uskon kuitenkin, että vielä enemmän on vastaavia tilanteita, joissa ongelmat ratkaistaisiin parhaiten juuri työelämään siirtymisellä. Tai ainakin niin, että kehitetään osaamista ja toimintakykyä samanaikaisesti. Voisiko palkkatuet osittain esimerkiksi käyttää vahvempaan riskivakuuttamiseen? Entä jos työterveydenhuollosta tulisi agentti osan työnhakijoista työnvälityksessä? Miten kuntouttavan työtoiminnan sijaan toimisi kuntouttava opiskelu? Päivänselvää ainakin on se, että monia eri yhteiskunnan tarjoamia palveluita, tukea, apua ja rahoitusta tarvitsevia henkilöitä ei voida auttaa vain yhtä yksittäistä palvelua käyttäen. Huoleni on, että nyt suunniteltu malli, jossa erään arvion mukaan jopa 200 000 moniammatillista apua tarvitsevaa siirretään ”työnvälitysmarkkinoille” on sellainen ratkaisu, josta ei välttämä hyödy asiakas, yhteiskunta eikä edes yksittäinen palveluntuottaja.

Terveitä, toimivia, tehokkaita ja hyvin kilpailtuja työnvälitysmarkkinoita ei välttämättä edistetä yksin sillä, että julkinen ja viranomaistyö korvataan vastaavalla yksityisissä yrityksissä tehtävällä työllä. Kun viranomaistehtävät ovat selkeät, yksiselitteiset ja julkinen ”TNO”-apu riippumatonta sekä asiakaslähtöistä, voidaan tällä jo yksin edistää merkittävästi sekä työnantajien halua maksaa että työnhakijoiden halua hakeutua kilpaillun työnvälitysmarkkinan äärelle.

Jos taas mennään nykyisillä suunnitelmilla, pitäisi erottaa paremmin seuraavat stepit – siis, kun kasvupalvelut on saatu toteutettua. Tuskin kehitystä tähän sallitaan pysähtyvän.

Nykyinen kasvupalvelukokonaisuus on suunniteltu ja valmisteltu taitavasti ja osaavasti. Luotan, että tällä osaamisella saataisiin aikaan helposti myös seuraava versio 2.0. Se tarvittaisiin kuitenkin jo nyt, jotta vaiheesta 1 voi muodostaa paremman kokonaiskuvan. Mukaan kannattaisi jalostaa myös erityisesti suurimmissa kaupungeissa parhaillaan kehittyvää alusta- ja ekosysteemiajattelua. Lisälukemistona suosittelen kaikille erinomaista julkaisua ETLA:n Mika Malirannalta.