Aihearkisto: Yleinen

Palkkatuen vaikuttavuutta kehittämään

Palkkatuen vaikuttavuudesta on saatavilla tuoretta tutkimustietoa ja aihe esiintyy mm. TEM:n tuoreessa virkamiespuheenvuoroissakin. Hämmästyisin, ellei palkkatuesta jotain sanottaisi tulevassa hallitusohjelmassa.

Palkkatuen vaikuttavuus on kestoaihe, jonka perusteella tukia on pyritty suuntaamaan ja kysyntää lisäämään eri sektoreille. TE-hallinto tilastoi kolmannesvuosittain tukijaksojen vaikuttavuutta. Tilastot perustuvat rekisteriajoon ja niiden ulkopuolelle jäävät henkilöt, jotka häviävät eli eivät palaa TE-asiakkuuteen (esim. jätä työnhakuaan voimaan, jää työttömäksi tai siirry muihin työttömyysturvaperusteisiin palveluihin). Poistuminen asiakkuudesta onkin ydintavoite. Tiedollisesti tätä rekisterien ulkopuolelle jäävien kohtaloa paikataan yleisellä tasolla vuosittain julkaistulla TEM:n erillisanalyysillä.

Jatkojalostimme TE-hallinnon vaikuttavuustilastoja ja laadimme em. aineistoon pohjautuen oikaisukertoimet. Niiden ansiosta voimme arvioida  reaaliaikaisemmin ja tarkemmin palkkatuen vaikuttavuutta sekä yleisesti, sektoreittain että kunnittain. Noin 150 suurimmasta kunnasta saa luotettavia tilastoja myös kuntakohtaisesti työnantajasektoreittain. Kunnittaisen yleistilaston olemme julkaisseet nettiin: Tutustu palkkatuen vaikuttavuuteen 2018 omassa kunnassasi!

***

Tarkempi vertailu osoittaa, että yritystyöllistäminen on kiistatta vaikuttavampaa (avoimille 41%) kuin kuntien ja järjestöjen työllistäminen (14%). Yritysten paremmuuteen palkkatukityöllistäjänä päätyy myös valtioneuvoston kanslian tilaama tutkimus. Siinä todetaan, että yritysten tukijaksot nostavat työllistyneiden ansiotuloja, lisäävät kokonaistyökuukausia ja vähentävät työttömyysriskiä paremmin kuin muiden sektorien tukijaksot. TEM:n virkamiespuheenvuorokin linjaa, että työvoimapalveluiden resursseja kohdennetaan tehokkaampiin välineisiin, kuten yksityisen sektorin palkkatukeen.

Johtopäätökset eivät kuitenkaan saisi olla liian yksioikoisia. Kuntien vaikuttavuutta laskee lähes automaattisesti ikääntyneiden lakisääteinen työllistämisvelvoite, jossa pelin henki on mahdollistaa paluu ansiopäivärahalle. Mm. työllisyyden kuntatalousvaikutusten selvitysten mukaan, jopa 30-50% kaikista palkkatukisuhteista kunnilla on jo tällä hetkellä velvoja. Jos nämä eliminoidaan tarkastelusta, kuntatyöllistämisen vaikuttavuus kohoaisi 20%-yksikköön.

Kuntien ja järjestöjen heikomman vaikuttavuuden taustalla on myös erilainen kohderyhmävalinta ja peruste työllistää. Kunnat ja järjestöt työllistävät pääsiassa heikommassa asemassa olevia ja peruste on palvelullinen. Yrityksillä – kuten aina toistellaan – perusteena on aina työvoiman tarve, ei tuki sinänsä. Seula on tiukempi.

Olisikin parempi sivuuttaa tämän tyyppinen vertailu ja keskittyä kehittämään vaikuttavuutta työnantajasektoreittain erityispiirteet huomioiden. Eri sektoreille voisikin räätälöidä vielä nykyistä kohdennetummat palkkatukimekanismit, vaikuttavuustavoitteet sekä korvamerkitymmät resurssit.

***

Kunnat ovat palkkatukityönantajana suurin. Vuonna 2018 palkkatukijaksoja päättyi kuntatyönantajilla n. 11 000, seuraavaksi yrityksissä n. 9300 ja järjestöissä n. 5500. Määrät ovat oikaistuja. Niistä on eliminoitu jatkotukipäätökset, jotka kertautuvat erityisesti yritysten jaksoissa (jatkopäätöksiä kolmannes).

Kunnat voivat vaikuttaa palkkatuen kysyntään myös epäsuorasti tarjoamalla esimerkiksi palkkatuen kuntalisiä järjestöille ja yrityksille. Kuntien yrityspalvelut ja työllisyyspalveluiden työnetsintä ovat aktivaattoreina myös yhä useamman yrityksen palkkatukipäätöksen taustalla. Yksi suuri mahdollisuus piilee myös kuntien hankinnoissa, joissa kannattaisi nykyistä laajemmin ottaa käyttöön palveluntuottajan työllistämisvelvoitteet. Kuntien satsaukset palkkatukityöllistämiseen edellä kuvatulla laajuudella ovat vuositasolla ainakin 100-150 miljoonaa. Kunnat ansaitsisivat oman esim. ilmiöpohjaisen kansallisen ohjelmansa palkkasuhteisen työllisyyspalvelun kehittämiseen. Edellä kuvatun mukaisesti ohjelma heijastelisi hyötyjä myös järjestöihin ja yrityksiin sekä julkisiin hankintoihin.

***

Paljon voisi tehdä myös kunta- ja yksilötasolla. Isoissa kunnissa puhutaan miljoonien kokonaissatsauksista. Jos palkkatuella on vahva palveluperuste, on asiakkaaseen sijoitettava investointi huomattava. Tyta-vaikuttavuus vaihtelee suuresti (jopa 3500–14 000 €) riippuen mm. asiakasvalinnasta, työsuhteen kestosta ja siirtymisestä pysyvään työhön. Haastankin kaikki kunnat kehittämään vaikuttavuutta myös itse! Hyvä startti olisi selvittää itse omien asiakkaiden siirtymiä ja omaksua tiedolla johtaminen kehittämisen lähtökohdaksi. Olemme kehittäneet oman seurantapalvelun vaikuttavuuden todentamiseksi. Se noudattelee sekä yleisiä tietosuoja-asetuksia (GDPR) että kansainvälisiä mielipidetutkimuksen eettisiä periaatteitakin (ESOMAR). Tutustu siis mitä apua palkkatuen kehittämiseen saat meiltä.

Nyt tarvitaan luottamusta

Mielipidekirjoitus HS 16.2.2019:

Työttömyysturvaa on yksinkertaistettava, jotta lisätään kannustavuutta ottaa vastaan töitä. Itse väitän, että järjestelmä on jo melko yksinkertainen.

Yhtäältä keikkatyöntekijöiden toimeentuloa selvittäneen tutkimuksen ja toisaalta aktiivimallikyselyyn tulleiden lähes 3000 avopalautteen analysoinnin perusteella uskallan väittää, että yksi isoimmista epäkohdista on luottamuksessa: virkailija ei luota, että työtön tekee riittävästi työllistyäkseen, ja työtön ei luota saavansa apua todellisiin ongelmiinsa. Perustulon voi katsoa poistavan tämän epäluulon molemmilta osapuolilta.

Epäluottamus voi kuitenkin siirtyä ongelmineen toisaalle. Voimmeko luottaa julkisen talouden kestävyyteen, inhimilliseen perustoimeentuloon, eläkejärjeatelmään ja reiluihin työmarkkinoihin? Luodaanko näiden kautta vakaat olosuhteet työlle, vapaa-ajalle ja esimerkiksi perheen perustamiselle myös jatkossa?

Maailma on niin monimutkainen, että on epärehellistä esittää liian yksinkertaistettuja uusia ratkaisuja. Yhtä epärehellistä on esittää mammuttiuudistuksia, jotka lakaisevat muka kaikki ongelmat.

Kehitetään mieluummin olemassa olevaa järjestelmää, joka on systeemisesti juurtunut jo osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Työttömyysturvan puolella päästään erittäin pitkälle älykkäillä digitaalisilla ratkaisuilla ja helpommalla käytettävyydellä.

Panostetaan kannustaviin ja yksilölliset tarpeet huomioiviin työvoimapalveluihin ja poistetaan niistä turha byrokraattisuus.

Lisää resursseja palveluihin saisimme ilman lisärahaa: suomalaiset kunnat panostavat jo nyt lähes kaksinkertaisesti sen verran rahaa työllisyyteen kuin valtiolla on työvoimapalveluissa.

Verrattain helpoin uudistuksin saamme nämä kuntien voimavarat tehokkaammin käyttöön valtion työvoimapalveluiden rinnalle kannustamaan ja helpottamaan työttömien työnsaantia ja tukemaan uusien työpaikkojen syntymistä.

Tärkeintä on vaalia monenkeskistä luottamusta.

Työllisyys- ja kasvupalveluiden markkina-ajattelu kaipaisi päivityksen 2.0

Yksityisten palveluntuottajien hyödyntäminen julkisissa työvoima- ja yrityspalveluissa on tätä päivää. Kasvupalvelu-uudistus vie hyödyntämisen uudelle tasolle. Pidän kehitystä merkittävänä ja siksi tarkastelen sekä nyt että tulevissa uutiskirjeissäkin tätä asiaa eri näkökulmista. Matkaan siis.

Ensinnäkin, työnvälitys on mielestäni turhaa ja tästä pitäisi ensisijaisesti pyrkiä aktiivisesti eroon. Väitettä voin toki loiventaa toteamalla, että se on usein aivan välttämätöntä – mutta siis edelleenkin turhaa. Työn ja tekijän parittaminen ilman välikäsiä maksutta tai mahdollisimman edullisesti, nopeasti ja tarkoituksenmukaisesti on asia, johon kaiken tulisi tähdätä. Tämä pyrkimys kuvaa myös yleisellä tasolla kaikkien toimivien markkinoiden tavoitetilaa.

Työnvälityksen arvonmuodostus on verrattain vähäistä. Kyse on edelleen pitkälti vain myyntifunktiosta. Arvoa toki syntyy siitä, että tämä aktiivinen myynti tavoittaa ja saa kiinni työnantajien piilevät tarpeet ja luo näihin ratkaisuja uusien työpaikkojen muodossa. Myytävään hyödykkeeseen itseensä ei kuitenkaan juuri panosteta – sen arvo ei jalostu tuotantoprosessissa. On toki tärkeää tunnistaa ja sanoittaa osaamista esimerkiksi erilaisilla CV-kursseilla, mutta vielä harvoissa tapauksissa tämä on suoraan lisännyt varsinaista substanssiosaamista. Myytävä hyödyke (eli välitettävä ihminen) pyritään myös välittämään pikemminkin halvemmalla kuin kalliimmalla.

Edelliset ajatukset ovat kärjistettyjä. En halua vähätellä välitystyötä tai sen toimijoita. Haastamisen kärki osuukin yhteiskunnalliseen tulkintaan työnvälitysmarkkinoista ja niiden kehittämisestä. Olemme kehittämässä julkista työnvälitystä ostopalvelumarkkinoiksi veronmaksajien rahoilla. Siksi kyse on ensisijaisesti yhteiskunnan toimintalogiikasta, ei niinkään markkinoiden toimintalogiikasta.

Erään teorian mukaan markkina on aina epätäydellinen tai keinotekoinen, kun sitä tuetaan julkisin varoin. Palvelun ostaminen verovaroin on 100% markkinoiden tukemista. On virheellistä ajatella, että julkisin varoin ostamalla voitaisiin luoda markkinoita. Niitä voidaan korkeintaan ehkä vähän opettaa, ehkä vähän ohjata, ja ehkä vähän käynnistääkin.

Tällöin meillä kaikilla – ja myös markkinoilla – täytyisi olla kuitenkin selkeä näky siitä, mihin ollaan menossa. Miten esimerkiksi julkisten varojen käyttö asteittain vähenee ja poistuu markkinoiden astuessa esiin? Ja jos tehtävänä olisikin vain vähän opettaa, vähän ohjata tai vähän käynnistää jotakin, on myös tunnustettava realiteetit: Nyt kaikki tämä lepää hankintalain ja yksittäisten hankintaprosessien onnistumisessa.

Hankintojen tulos- ja vaikutusperusteisuuden mittakaava tulisi määrittää ensisijaisesti yhteiskunnallisiksi: Olemmeko luomassa markkinoita, jotka pääsevät itse määrittelemään maksajan tarpeet (vrt. esim HE62/2018 asiakkaan palvelutarvearvioinnin siirtämisestä yksityisille työnvälittäjille)? Johtaako kehitys siihen, että jo tällä hetkellä markkinaehtoisesti toimiva työnvälitys (siis, kun yritys maksaa palvelusta) ei käykään kovalla rahalla kaupaksi, vaan kaikkeen välitykseen täytyykin jatkossa käyttää veroeuroja? Miten viranomainen, kilpailuttaessaan hankintoja tai pisteyttäessään erilaisia tarjouksia, voi olla kaiken näkijä siitä, mitä markkinoiden avulla ylipäätään voidaan saavuttaa?

Huolenaiheita piisaa. Toki on niinkin, että jälkikäteen suuri osa niistä ehkä osoittautuu aiheettomiksi. Siksi on lähtökohtaisesti hyvä olla vastustamatta kehitystä. Haastaa silti pitää ja edellyttää myös kunnianhimon nostamista aivan uudelle tasolle.

Esitän ratkaisuksi työnvälityksen markkinoiden ja ajattelun todellista ”häirintää” ainakin kolmella tavalla:

  • Teknologinen disruptio: On nähtävä nykyistä paljon isommin tietoon ja tekoälyyn liittyvät mahdollisuudet, jotka asteittain voisivat poistaa nykymuotoisen työnvälityksen tarpeet. Online/On-Demand -työmarkkinat toimivat jo osin tällä tavoin. Sysäys olisi ehkä tultava alan ulkopuolelta – nykyiset toimijat tuskin sahaavan omaa oksaansa. Itse etsisin ratkaisijoita teknologisen alustatalouden pohjalta, yrityksistä, jotka käytännössä ”omistavat jo kaiken meistä”. Yksi kiinnostava sektori voisi olla myös pankit: nehän ovat jo tällä hetkellä kaikkein luotetuimpia datan ylläpitäjiä ja varastoijia. Mätsäys itsessäänhän laajan, laadukkaan ja luotettavan tiedon pohjalta on sittenkin ”vain” koodia ja algoritmejä.
  • Osaamisdisruptio: Jotta työ ja tekijä kohtaavat paremmin – ja pohjustamaan edellä kuvattua teknologistakin läpimurtoa – olisi osaamisen kehittäminen asetettava työllistymisen ja työnvälityksen keskiöön. Nykyisin työn haun osaamisen kehittäminen on kasvanut räjähdysmäisesti. Tämä osaaminen on pääosin tarpeetonta ja kehityksen suunta sitä myöten väärä: Kovinkaan moni työnantaja tuskin hyötyy siitä, että hän saa palvelukseensa työntekijän, joka osaa hakea töitä. Toisaalta, jos kahdelle työnhakijalle ostetaan CV-kurssi ja he kilpailevat samasta työpaikasta, mikä muuttuu? Työssä vaadittava ja ensisijaisesti työnantajia hyödyttävä osaaminen onkin kaiken a ja o. Termin työnvälitys voisi vaihtaa osaamisen välitykseksi. Jos osaamista ei ole riittävästi, sitä lisätään. Kaikki työttömän ”työ”aika olisi syytä käyttää osaamisen kehittämiseen sellaisessa systeemissä, joka myös välittää tätä kehittyvää osaamista mahdollisimman tehokkaasti. Oppilaitokset ainakin näkisin työnvälitystoimijoina paljon nykyistä laajemmin.
  • Työkykydisruptio: Aina yksinomaan osaamista lisäämällä ei työ välity. Joskus tarvitaan vahvempi lupaus, että osaaja myös pystyy. Erilaiset sairaudet, osatyökykyisyys ja työkunnon sekä toimintakyvyn ongelmat ovat esteinä osaavankin työnhakijan työnsaannille. On paljon yksilöllisiä tilanteita ja olosuhteita, joissa on ihan perusteltua ratkaista ne ennen työelämään siirtymistä tai palaamista. Uskon kuitenkin, että vielä enemmän on vastaavia tilanteita, joissa ongelmat ratkaistaisiin parhaiten juuri työelämään siirtymisellä. Tai ainakin niin, että kehitetään osaamista ja toimintakykyä samanaikaisesti. Voisiko palkkatuet osittain esimerkiksi käyttää vahvempaan riskivakuuttamiseen? Entä jos työterveydenhuollosta tulisi agentti osan työnhakijoista työnvälityksessä? Miten kuntouttavan työtoiminnan sijaan toimisi kuntouttava opiskelu? Päivänselvää ainakin on se, että monia eri yhteiskunnan tarjoamia palveluita, tukea, apua ja rahoitusta tarvitsevia henkilöitä ei voida auttaa vain yhtä yksittäistä palvelua käyttäen. Huoleni on, että nyt suunniteltu malli, jossa erään arvion mukaan jopa 200 000 moniammatillista apua tarvitsevaa siirretään ”työnvälitysmarkkinoille” on sellainen ratkaisu, josta ei välttämä hyödy asiakas, yhteiskunta eikä edes yksittäinen palveluntuottaja.

Terveitä, toimivia, tehokkaita ja hyvin kilpailtuja työnvälitysmarkkinoita ei välttämättä edistetä yksin sillä, että julkinen ja viranomaistyö korvataan vastaavalla yksityisissä yrityksissä tehtävällä työllä. Kun viranomaistehtävät ovat selkeät, yksiselitteiset ja julkinen ”TNO”-apu riippumatonta sekä asiakaslähtöistä, voidaan tällä jo yksin edistää merkittävästi sekä työnantajien halua maksaa että työnhakijoiden halua hakeutua kilpaillun työnvälitysmarkkinan äärelle.

Jos taas mennään nykyisillä suunnitelmilla, pitäisi erottaa paremmin seuraavat stepit – siis, kun kasvupalvelut on saatu toteutettua. Tuskin kehitystä tähän sallitaan pysähtyvän.

Nykyinen kasvupalvelukokonaisuus on suunniteltu ja valmisteltu taitavasti ja osaavasti. Luotan, että tällä osaamisella saataisiin aikaan helposti myös seuraava versio 2.0. Se tarvittaisiin kuitenkin jo nyt, jotta vaiheesta 1 voi muodostaa paremman kokonaiskuvan. Mukaan kannattaisi jalostaa myös erityisesti suurimmissa kaupungeissa parhaillaan kehittyvää alusta- ja ekosysteemiajattelua. Lisälukemistona suosittelen kaikille erinomaista julkaisua ETLA:n Mika Malirannalta.

Mielipiteeni: Työvoimapalveluita tarvitaan SOTUssa SOTEa enemmän

Vaikka tämän hallituksen suurin hanke, sote-uudistus, ei ole vielä maalissa, eri puolueet virittelevät jo ajatuksia seuraavan mammutin, sosiaaliturva- eli sotu-uudistuksen, edessä. Ennakoin itse jälkimmäisen olevan monin verroin intohimoisempi harjoitus: sosiaaliturva koskettaa ihmisiä, hallintomalli ei niinkään.

Digitalisaation ja esimerkiksi reaaliaikaisen tulorekisterin mahdollisuudet uudistuksessa ovat välttämättömiä ja laajasti hyväksyttyjä. Myös eri tukimuotojen yhdistelemiseen näyttäisi vallitsevan konsensus. Jakolinjoista pienempi lienee tukien taso ja selkeästi suurempi on myöntämisen perusteissa. Yksinkertaistettuna vastakkain ovat kaksi päämallia: vastikkeettomat mallit (perustulo, perustili) ja vastikkeelliset ja syyperusteiset mallit (esim. yleistuki).

Kansainvälisillä esimerkeillä, tutkimuksella ja kokeiluilla on keskitytty erityisesti kannustinvaikutusten arviointiin. Edelleen yksinkertaistettuna, pääkysymys on: lisääkö työnteon ja -haun kannustavuutta se, että luovutaan syystä saada tukea ja velvoitteista tuen vastineeksi vai ei? Ja muuttuuko asetelma esimerkiksi työelämän näköpiirissä olevien muutosten seurauksena.

Keskusteluista on toistaiseksi puuttunut kaksi mielestäni keskeistä näkökulmaa: oikeudenmukaisuus sekä yritysmaailman esimerkit. Mielestäni ei ole oikeudenmukaista jakaa meiltä kaikilta kerättyä yhteistä rahaa ilman syytä ja vastikkeetta. Tähän nähden toissijainen kysymys on se, motivoituuko jotkut tästä vastikkeettomuudesta enemmän. On vaikea uskoa, että ne ihmiset, jotka motivoituvat itseohjautuvasta järjestelmästä, olisivat samoja, jotka heittäisivät hanskat tiskiin hieman laajemmassa kontrollissa. Tätä täytyisi tutkia laajemmin.

Entä tunnetaanko tällä hetkellä montaakaan yritystä, jotka maksavat työntekijöilleen täyttä palkkaa eivätkä vaadi heiltä mitään? Ainoastaan toivovat, että tekisivät enemmän. Nämäkään eivät olisi liian etäisiä esimerkkejä tutkimusaiheiksi.

Olen itse syyperusteisen ja vastikkeellisen sosiaaliturvan kannalla. Käyttäytymisekonomian esimerkeistä jo tiedetään, että kipeätkin säästöt julkistaloudessa ovat hyväksyttäviä, jos ne koetaan oikeudenmukaisina ja yhdenvertaisina. Mitä oikeudenmukaisemmaksi koko järjestelmä siis saadaan ja se koetaan, sitä enemmän voidaan myös lisätä velvoittavuutta.

Työttömyysturva ja sen kannustavuus on iso kysymys. Työvoimahallinto on tähän asti toiminut syyperusteen ja vastikkeellisuuden arvioijana. Jos työttömyysturvan syyperuste ja vastikkeellisuus halutaan säilyttää, on aivan välttämätöntä säilyttää toimivat työvoimapalvelut. Nämä kävelevät vahvasti käsi kädessä.

Nyt ollaan kuitenkin tekemässä jotain ihan muuta. Nykyisten suunnitelmien mukaan työvoimahallinnot voidaan käytännössä lakkauttaa: Kasvupalveluiden vaikuttavuusarvioinnissa on esitetty, että jopa 10 prosentilla nykyisistä henkilöresurseista pärjättäisiin, jos siirretään palveluntuotantoa laajasti markkinoille. Sosiaaliturvan ja työvoimapalveluiden markkinamallin käsikynkkää en kannata. Siitä tulee hälinää ja huutoa ja lopulta myös palveluntarjoajien maineriskit voivat kasvaa palveluhankintoja suuremmiksi.

No, tuskin näin pitkälle monissa maakunnissa edes mennään. Maakunnat varmasti tekevät kukin parhaansa, en tätä kiistä. Kahdeksaatoista itsenäistä maakuntaa on kuitenkin jatkossa erittäin hankala kytkeä toimeenpanemaan riittävän yhdenmukaisesti valtiollisia uudistushankkeita – siis esimerkiksi sosiaaliturvauudistusta.

Yleisiä velvoitteita voitaisiin edelleen lisätä, kuten aktiivimallin tai aktiivisen työnhaun mallissa on haettu, mutta vasta, kun voidaan varmistua, että palvelujärjestelmä toimii oikeudenmukaisesti ja pystyy yksilöllistämään näitä velvoitteita. Turvaa työttömyyden varalle voidaan myös lisätä sillä, että ihmisten luottamus palveluihin paranee: Luottamusta siitä, että saa riittävää apua työllistymiseen oikea-aikaisesti, kun sitä tarvitsee. Luottamuksen varassa moni muukin yhteiskunnan palvelu toimii: armeija, poliisi, terveyspalvelut, ja jopa peruskoulu ainakin vanhemman näkökulmasta.

Seuraava hallitus – tarttuessaan sosiaaliturvauudistukseen ja sen sisällä työttömyysturvaan – tulee tarvitsemaan keinovalikoimaansa työvoimapalvelut. On siis lyhytnäköistä repiä tämä valttikortti nyt kahdeksaantoista osaan. Kasvupalveluiden ansiokas valmistelu kannattaa hyödyntää, mutta samalla irrottaa se sote-uudistuksesta. Kansallisilla kasvupalveluilla, yksityisiä palveluntuottajia ja kuntien mahdollisuuksia laajemmin hyödyntäen, päästään toistaiseksi aivan hyvin eteenpäin.

Työvoimapalvelut uudistuvat isoin askelin

Julkisten työvoimapalveluiden kaksi merkittävää uudistushanketta ovat parhaillaan eduskuntakäsittelyssä. Toinen ja tutumpi on tietenkin kasvupalvelukokonaisuus. Itse päälaki, järjestäminen, on jo paketissa. Tätä seuraavat sisältölait rekrytointi- ja osaamispalveluista, kotouttamisesta, rahoittamisesta ja tietohallinnasta myöhemmin syksyllä. Kokonaisuus täydentyy, kun yhtälöön sovitetaan vielä ainakin työttömyysturvatehtävien muutokset, sosiaalilakien puolelta mm. kuntouttavan työtoiminnan tulevaisuus sekä tietenkin työmarkkinatuen kuntaosuuden kohtalo.

Toinen ja edelliselle uudistukselle rinnakkainen lakimuutos on myös jo valmis päätettäväksi. Se on muutoslaki julkisesta työvoima- ja yrityspalvelusta annettuun lakiin. Se sisältää perusajatuksen valmistautumisesta maakuntauudistukseen sekä nk. kasvupalvelupilottien mahdollistamisesta. Lain keskeinen sisältö on kiteytetysti avata palvelutuottajille työnhakijoiden (määräaikais)haastattelut, palvelutarvearvioinnit ja työllistymissuunnitelmat sekä pääsy asiakastietojärjestelmä Uraan. Muutos siis tarjoaa käytännössä ne työkalut yksityisille palveluntuottajille, joilla voidaan vähintäänkin ”erittäin vahvasti motivoida” työttömiä ottamaan työtä sekä tarjottuja palveluita vastaan.

Mikään väliaikainen tai pilottilaki se ei kuitenkaan ole. Laki säädetään toistaiseksi voimassa olevaksi eikä se kohdennu vain kasvupalvelupilotteihin, vaan kaikkeen työvoimahallinnon toimintaan ja ostopalveluihin. Voimaantulo menisi niin, että JTYP-muutoslaki tulisi voimaan ensin ja Kasvupalvelut sitten. Jos jälkimmäinen ei toteudu, JTYP-muutoslaista tulee pysyvä. Jos taas toteutuu, pääperiaatteet siirretään kasvupalveluiden sisältölakeihin.

Muutoslain vaikutusarvioinnit ovat kasvupalvelulakien kopioita ja mielestäni hieman kapea-alaisia. Julkisen työvoimapalvelun yksityistäminen nähdään tällä hetkellä niin isona muutoksena, että monet eri vaikutusnäkökulmista nojaavat oikeastaan vain ajatukseen, miten yksityinen työnvälityssektori onnistuu tehtävässään julkista työnvälittäjää paremmin. Tarpeellisempaa olisi ollut pohtia vaikutuksia ensisijaisesti sekä työnhakijoihin että työnantajiin kohdistuen.

Pointtina ei ole kuitenkaan arvostella lakivalmistelua. TEM on tehnyt valtavasti ja johdonmukaisesti työtä uudistusten eteen. Uudistukset luovat myös hyvät edellytykset tuloksellisiin työvoimapalveluihin tulevaisuudessa. Muutokset ovat mittakaavaltaan isoja ja tällaisten yhteydessä on aina tarve hienosäädölle. Osa ilmenee toimeenpanon myötä, mutta osa on ennakoitavissa jo nyt. Seuraavassa joitakin ennakoivia poimintoja.

Ensinnäkin, kaivattaisiin enemmän pohdintaa siitä, minkälaista työelämää haluamme julkisin toimin ja resurssein edistää. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa ”Jaettu ymmärrys työn murroksesta” tätä on hahmoteltu, mutta mielestäni hieman yksipuolisesti ja ehkä vain astinlaudaksi perustulon sisäänajoon. On eri asia varautua työelämän rikkonaisuuteen kuin kiihdyttää sitä. Itse pelkään, että toimivallan siirtäminen yksityisille työnvälittäjille ja vuokrafirmoille kiihdyttää rikkonaisia, lyhyitä sekä heikosti palkattuja työtilaisuuksia ja ei-työsuhteista työtä. Tämä skenaario voi toteutua erityisesti työnvälittäjille siirrettävien valtaoikeuksien kautta. Niiden avulla työttömiä voidaan ohjata kaupallisista lähtökohdista käsin entistä tehokkaammin esimerkiksi epäsäännöllisiin vuokra- ja keikkatöihin. Myös palkattomista työkokeiluista voi syntyä uudenlaista liiketoimintaa, mitä se ei tällä hetkellä ole ollut.

En tietenkään kannata keinovalikoiman rajaamista esim. työkokeilujen ja keikkatöiden osalta. Sen sijaan, että niistä tulee yksilöille pysyviä olosuhteita ja uutta normaalia, niistä pitäisi kuitenkin kyetä rakentamaan nykyistä selkeämmin työnhaulle rinnakkaisia tai välivaiheen polkuja kohti täysiä, tuottavia ja vain työllä toimeentulon turvaavia töitä. Samanaikaisesti tilastointia ja seurantaa työllistyneiden työpaikkojen laadusta olisi rinnalla kehitettävä merkittävästi. Epäkohta piilee jo nykyhetken tilastoinnissa: Esimerkiksi 10 vuotta yhtäjaksoisesti työttömänä olleen henkilön saadessa 3 päivän tilapäisen keikkatyön, hän tilastoituu työllistyneeksi ja poistuu joka kuukausi raportoitavan pitkäaikaistyöttömyyden joukosta.

Toinen JTYP-muutoslain tarkentamista kaipaava näkökohta liittyy mielestäni palvelutarvearviointeihin useita rinnakkaisia julkisia palveluita työllistyäkseen tarvitsevien (ja esimerkiksi osatyökykyisten) työttömien osalta. Viranomaisen palvelutarvearvioinnista tulee väljempää, asiakastuntemus vähenee ja samaan aikaan yksityiselle palveluntuottajalle siirtyy entistä enemmän ja yksityiskohtaisempien tarpeiden arviointivaltaa. Tämän seurauksena em. asiakkaiden tosiasialliset oikeudet todellisia tarpeita vastaaviin palveluihin voivat kaventua. Palvelua voidaan tarjota vain työnvälitykseen, vaikka tarpeet olisivat toisaalla. Jos asiakasainekselle ei ole edellytyksiä tehdä nopeita tuloksia, voivat he jäädä myös palveluitta. Tai heitä voidaan jopa ylipalvella, jos huomataan, että yhteensovitetuista palvelukokonaisuuksista päästään käsiksi parhaisiin palkkioihin. Sote-puolella näitä markkinakäyttäytymishaasteita on pyritty ratkaisemaan monin eri tavoin, mutta niihin suhteutuen työvoimapalvelut ovat valitettavan marginaalisia. Ehkä siksi niiden osalta ei ole ollut enempää kiinnostusta suunnitella ja kehittää ohjaus- ja valvontakeinoja markkinoiden mahdollisia ongelmia varten.

Em. riski olisi hanskattavissa ainakin aluksi siten, että nykyiset TYP-toimintamallit ja -asiakaskriteerit määriteltäisiin lakiin yksiselitteisemmin ja näiden henkilöiden tarvearvioinnit olisivat jatkossakin vain ja ainoastaan viranomaisten vastuulla. Myös esimerkiksi henkilökohtaisen budjetoinnin malleilla monialaisissa työllisyyspalveluissa voitaisiin päästä entistä asiakaslähtöisempään palvelutuotantoon.

Kolmas tarkennustarve JTYP-muutoslakiin liittyy kuntien ja välityömarkkinatoimijoiden roolin parempaan tunnistamiseen ja hyödyntämiseen. Laissa on nyt pääasiassa vain pyritty kaventamaan näiden tahojen toiminta- ja palveluntuotantomahdollisuuksia. Tällä on ehkä pyritty varmistamaan, että kilpailullisia markkinoita hyödynnettäisiin maksimaalisesti eikä muut toimijat tai tavat näitä sotkisi. Itse olen alusta alkaen ajatellut ihan päinvastoin. Nykyiset nk. momentin .51 rahat tai varsinkaan maakuntien yleiskatteelliset budjetit eivät varmuudella tule riittämään sellaisiin työvoimapalveluihin, joita myös kansainvälisten esimerkkien mukaan tarvitaan työttömyydestä aiheutuvien yhteiskunnallisten ja laajojen kokonaiskustannusten hallintaan ja vähentämiseksi. Kunnat voisivat edelleen toimia täydentävinä rahoittajina ja tämä edellyttäisi, että heille voitaisiin tarjota esimerkiksi sopimusperusteisesti samat valtaoikeudet, kuin nyt yksityisille palveluntuottajille ollaan tarjoamassa. Tämä olisi täysin mahdollista ja voitaisiin toteuttaa myös hallitusti. Järjestämisvastuu kokonaisuudesta kannattaa kuitenkin aina pitää työvoimahallinnolla.

Tällä muutoksella saataisiin kuntien mittavat panostukset mukaan yhteisten työvoimapolitiikan tehtävien hoitoon sekä lisää resursseja allianssimalleihin ja muihin yksityistä palveluntuotantoa hyödyntäviin malleihin. Kuntien kautta olisi myös ylläpidettävissä välityömarkkinatoimijoiden, kuten työpajojen, 3. sektorin toimijoiden, oppilaitosten ja erilaisten projektien monipuolinen ja arvokas toiminta, jota on muuten hankalaa tai keinotekoista sovittaa markkinakilpailuun. Olen myös varma, että uusilla valtaoikeuksilla varustettuina kuntia kiinnostaisi palkata työvoimahallinnosta mahdollisesti vapautuvaa osaamista itselleen. Nyt on myös epävarmaa, mitä tälle tapahtuu. Ainakin tämän osaamisen hyödyntäminen kuntatasolla on ollut erittäin menestyksekästä käynnissä olevissa työvoima- ja yrityspalveluiden alueellisissa kokeiluissa.

Työvoimapolitiikan syksy tarjoaa siis useampiakin mielenkiintoisia aihepiirejä tutkailtavaksi. Näihin palataan rentouttavan ja toivottavasti myös aurinkoisen kesän jälkeen! Erinomaista juhannusta ja kesäkautta!